Onpas kulunut aikaa edellisestä päivityksestä. On ollut hulinaa ja huisketta niin paljon, että ei ole paljoa aikaa kirjoituksille valitettavasti jäänyt. Pieni ukkomme on oppinut kävelemään, työharjoittelun ensimmäinen osa on takana, joulut on juhlittu ja Uutta Vuotta nyt ollaan ottamassa vastaan. Tosin taitaa tuo vuosi vaihtua meidän perheessämme visusti peiton alla, viime yö oli ylösnousemista klo 00 alkaen n. tunnin välein, pieni mies kun ilmeisesti kärvisteli eilen otettuja influenssa- ja twinrix (a+b hepatiitit)-rokotteita. Aamulla lisäksi pääsin kokeilemaan luovuuttani mattopyykille pesutupaan, jossa ei ole mattojen pesuun sopivaa puutarhaletkua (esim.), koska ihanainen hauvamme oli ilmeisesti latkinut illalla/yöllä rakkonsa turhan täydeksi ja joko olimme liian väsyneitä aamulla huomataksemme herätysyritykset, tai sitten hauveli oli yrittänyt olla kohtelias eikä tullut herättämään ollenkaan. WC suihkulla se pesu sitten onnistui, mutta maton kuivausnaruille nostamiseen tarvittiin kyllä hieman suurempia lihaksia kuin omani. Onneksi kotona on mörssärimies, jolta habaa löytyy.
Joulun aikaan meinasimme käydä sukuloimassa anopin luona, mutta valitettavasti meinaaminen todellakin jäi vain suunnitteluksi. Tie, jota ajoimme, oli aivan peilijäässä, ja matkantekomme tyssäsi ensimmäiseen pieneen mäkeen. Auto ei suostunut menemään ylös mäkeä, vaan lähti luisumaan alaspäin, perän viettäessä ojaan. Puoliksi ojassa ollessamme totesimme, että "tästä ei kyllä nyt päästä normaalein keinoin" irti...trarktorin olisimme paikalle saaneet X-ajan kuluttua, joten päädyimme siihen, että itse pitää yrittää pärjätä. Niinpä minä, hienoisen paniikin hiljalleen mieltäni vallitessa, siirryin rattiin, ja rakas mörssärimieheni otti ja työnsi. Minä käänsin ja peruutin, käänsin ja menin eteenpäin, mieheni työnsi. Niin pääsimme irti, ja pois pinteestä. Ikävä kyllä, miehelläni sitten niksahti niskassa tuo työntöhomma, ja hän pääsi muutaman päivän ajan leikkimään Batmania. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin. Paitsi että valitettavasti anoppilareissu jäi tällä kertaa väliin.
Pieni miehemme tosiaankin on oppinut kävelemään. Nyt mennään jo niin lujaa, että välillä melkein tulee juoksuaskeliakin. Ja äiti ja isi ovat ihmeissään, kun pitäisi kaikkialle päästä juoksemaan, ja silmät pitäisi olla selässäkin. Pikkuisen kävelytaito helpottaa arkea toisaalta, mutta sitten, kaikella on se kääntöpuolensa. Enää ei tosiaankaan ole sitä rauhaa, että voisi jättää toisen istumaan lattialle leikkeihinsä ja itse vaikka lukea lehteä. Ehei...se vaihe on ohitettu jo ajat päivät sitten.
Aika menee ihan liian nopeaan...samalla se menee ihanan nopeaan. Minimies oppii päivittäin uutta, ja tuntuu, että vastahan hän oli pieni vauva, mihin se pikkuinen avuton nyytti onkaan kadonnut ihan muutamassa päivässä? Nyt pienelle on tullut selkeä äiti-vaihe...edes vessaan ei aina meinaa päästä, kun pieni jo sydäntä särkevästi itkee oven takana ja haluaa mukaan. Onneksi pyykinpesukone on sen verran mielenkiintoinen aparaatti, että mikäli vessareissulle pitää kummi ottaa mukaan, niin homma hoituu ;)
Äidin pikku-apulainen tämä minimies kyllä on. Roskat nostetaan lattialta/pöydältä hienosti pinsettiotteella äidin käteen, pyykinpesukone täyttyy ja käynnistyy varsin hienosti, ja astianpesukonekin menee päälle ihan oikein. Ja ikäähän on vasta 1v 4kk...pian äiti saa varmasti oikein ihanan apurin :)
Mutta: Oikein ihanaa Uutta Vuotta teille, lukijani. Toivottavasti alkava vuosi 2012 tuo mukanaan paljon ihanaa ja uutta!
