Keskenmenosta on nyt noin kuukausi aikaa. Siitä lopullisesta kohdun tyhjennyksestä. Luulisi, että asiasta olisi päässyt yli? Niinpä, nimenomaan luulisi. Mutta ei...en koe päässeeni yli. Töissä pienten suloisten vauvojen ja onnellisten perheiden ympäröimänä ei voi olla ajattelematta, mistä itse jää paitsi. Onhan minulla aivan ihana pieni poika. Jota en vaihtaisi mihinkään. Mutta kun sydän on täynnä kaipausta pienen vauvan puoleen, ei sinne mahdu tällä hetkellä oikein muuta. Vauvojen ympäröimänä tunnen piston sisälläni. Nähdessäni raskaana olevan naisen, sydämeni täyttyy kyynelistä. Älkää ymmärtäkö väärin, olen erittäin onnellinen niiden puolesta, ketkä onnistuvat raskaudessaan. Mutta en voi kieltää, etteikö sisälläni olisi pieni kateus, ja suuret kysymykset: Miksi ei minulle?
Puoliväli olisi pian saavutettu...
Mikäli pieni sintti sisälläni olisi saanut kasvaa, olisi se kohta jo saavuttanut puolivälin kohtukodissaan. Aika on loppupelissä mennyt nopeasti, mutta silti niin hitaasti...en voi olla ajattelematta, että tuntisin nyt ehkä pieniä ensimmäisiä liikkeitä. En osaa ajatella, että "näin oli tarkoitettu", "ehkä se oli jotenkin vammainen ja luonto korjasi pois" tai jotain vastaavaa. Osaan vain ajatella, että pieni rakas vauvani otettiin minulta pois...enkä koskaan saa pitää häntä sylissäni. En tiedä, jätinkö sitten surematta ja käsittelemättä tämän asian lopullisesti silloin kuin se tapahtui. Suljinko kaiken vain mielestäni, ja iskostin itselleni, että "Kyllä se tästä, tätähän tapahtuu, eihän tässä mitään." Ja nyt sitten saan maksaa siitä, painajaisina, kyynelinä, ahdistuksena. En tiedä miten tätä asiaa pitäisi käsitellä...
Jotain positiivista
Yritetään nyt postata kuitenkin jotain iloistakin. Ostimme pojallemme eilen istuimen polkupyörääni. Tänään sen sitten kiinnitimme, ja koeajo oli ajankohtainen. Laitoin pienelle miehelle kypärän, samoin kuin itselleni, ja sitten polkaisin matkaan. Edellisestä yksinajelustanikin oli jo vierähtänyt aikaa turhan pitkään, saati sitten kyytsäämisestä...n.15kg takatelineellä ei ainakaan helpottanut painetta reisissä! Ylämäen tullessa manasin jo ideaa, että koko tuolia ostettiin. Mutta jaksoin sisulla! En työntänyt, vaikka mieli teki. Poljin ehkä n.7km matkan yhteensä, ja kotiin tultuani olin väsynyt mutta onnellinen. Minä tein sen! Liikunta todellakin piristää. Edes hetkellisesti. Siitä tulee tunne, että on pystynyt johonkin, ylittänyt itsensä. Lihakset huutavat, mutta hien virratessa voi olla onnellinen ja ylpeä, että taas on kulutettu muutama sata kaloria. Ehkä ne läskit vielä tästäkin kropasta joskus lähtevät!
