Kivun kautta Jumala luo uutta

Surusta toipuminen vie aikansa. Keskenmenon kokeminen oli jotain, jota en ikinä uskonut kokevani. Suru, joka siitä syntyi, ei sitä pysty kuvailemaan. Surua lisää ehkä se, että minulle annettiin viikko vielä toivomusaikaa, josko vauvani olisikin kunnossa...

Menin siis viikko sitten poliklinikalle, jotta saisin pillerit, jotka tyhjentäisivät kohdun. Lääkäri totesikin ultrattuaan pitkään, että hänen mielestään tilanne on epävarma, eikä tahtoisi, että hätiköidään tyhjennyksen kanssa koska voi olla mahdollista että lapsi onkin kunnossa. Totesi kyllä, että on edelleen mahdollista, että raskaus ei ole normaalisti edennyt...fiilikset olivat kaksijakoiset: toisaalta olin huojentunut, että ehkä onkin mahdollisuus? Toisaalta olin hyvin pettynyt, ja peloissani, että jos saankin turhaa toivomisaikaa. Päätin kuitenkin luottaa Jumalaan, että Hän järjestää kaiken ja kaikki on Hänen käsissään...kävi miten kävi.

Viikon odotin...ja toivoin, ja rukoilin. Jännitin, mietin, pohdin kaikkia vaihtoehtoja. Perjantain tullessa, ja lääkäriajan koittaessa, menin polille uudelleen mieheni kanssa. Kaiken hyvän lisäksi lääkärinmokoma oli myöhässä ajoista puoli tuntia, ja se lisäsi jännitystäni. Miksi ihmeessä saan jännittää ja odottaa näin kauan?

Tulos oli varma

Ultran tulos oli musertavan varma: pikkuisemme oli lopettanut kehittymisen, ja sekin pieni sikiökaiku, joka viikko sitten oli näkynyt, oli jo surkastumassa pois. Mitään oireita edelleenkään minulla ei ollut ollut...vaihtoehtoja olisi siis nyt kolme: odottaa, jotta vuoto alkaisi itsestään, ottaa pillerit, jotka käynnistäisivät kohdun tyhjentymisen, tai, turvautua kaavintaan, joka olisi sitten viikon kuluttua. Kaavinta on kuitenkin aina riski kohdulle ja seuraavia raskauksia ajatellen, joten valitsin mieluummin hellemmän metodin, pillerit. Sainkin ne mukaani kätilöltä.

 Lääkäri ja kätilö molemmat vakuuttelivat minulle, että keskenmenoja sattuu, (jopa 50% kaikista raskauksista!) mitään en ole itse tehnyt mikä olisi aiheuttanut keskenmenon, syytä ei välttämättä ole ns. missään. Suurella todennäköisyydellä alkio oli jotenkin "viallinen" ja luonto sitten korjasi asian, ja poisti sen. Lohduttavaa kuulemma on, että olen tullut raskaaksi, ja tämä keskenmeno ei vaikuttaisi mitenkään siihen, että tulisinko myöhemmin raskaaksi uudelleen. Tiedänhän minä nuo kaikki lohduttavat sanat jo koulutukseni perusteella, mutta eivätpä ne hirveästi omalle kohdalle sattuessa lohduta. Koulutus on mielenkiintoinen asia: teoriassa tiedät kaiken, osaat neuvoa omia asiakkaitasi, ja uskot siihen mitä heille neuvot. Sitten, kun jokin (ikävä) asia sattuu omalle kohdalle, onkin ihan "pystymetsästä" eikä tiedä mistään mitään. En voi olla ajattelematta, teinkö sittenkin jotain alkuraskaudessa, joka pilasi kaiken...oliko se syömäni Burana-kuuri, ennenkuin edes tiesin raskaudesta? Oliko perussairauteni Diabetes syynä keskenmenoon? Tasapainoni oli kuitenkin heitellyt, vaikka pitkäaikaisarvoa mittaava määre olikin lääkärin mukaan hyvä. Ehkä se, että olin niin onnellinen raskaudesta, ja en osannut olla siitä hiljaa vaikka ensin niin ajattelin, pilasi kaiken...karmaa? Ei, karmaan en sentään usko...noh, ikinä en saa tietää, mikä oli tähän syynä. Toivottavasti en enää ikinä tule samaa kokemaan...

Kipuja onneksi ei ole ollut, vaikka pillerit saivatkin kohdun tyhjentymisen nopeasti käyntiin. Normikipulääkkeet toimivat hyvin. Muuten voinkin vain ihmetellä edelleen, kuinka niin moni nuori (ja vähän vanhempikin) nainen vapaahetoisesti kokee tämän abortin muodossa. Itse en aborttia kannata millään tavalla, itselleni en sitä missään tilanteessa hyväksyisi. Nyt kuitenkin tässä totean, koska tämä aihe kuitenkin saa monet provosoitumaan, että en tuomitse ketään, joka aborttiin päätyy elämässään. Joillekin se on helppo päätös, mutta uskon, että suurimmalle osalle se ei sitä ole. Kukin toimii omantuntonsa mukaan, enkä minä ole oikea ihminen tuomitsemaan ketään.

Aurinko paistaa kyllä minullekin

Aurinko paistaa ulkona...jospa se paistaisi vielä minullekin. Pakko uskoa, ja luottaa, että tuhkasta nousee uusi aamu. Jonain päivänä toivottavasti ymmärrän, mikä merkitys tälläkin kivulla oli. Uskon, että ilman kipua, en voisi olla onnellinen niistä elämän ihanista ja onnellisista asioista, joita minulla on. Jos kaikki aina menisi täydellisesti, kuinka voisin kiittää hyvistä asioista, kun en ymmärtäisi niiden arvoa?

Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.

Aika kutoo suurta salaisuutta:

KIVUN KAUTTA JUMALA LUO UUTTA.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan.

Kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata

TUSKAKIN ON TOIVON KASVUMAATA.
(~ Anna-Mari Kaskinen ~)

Kyynelien aika

"Aika on iloita, aika on surra. Aika on hymyillä, aika itkeä..." näin sanoo viisas mies Raamatussa. Ja pitää näköjään paikkansa...

Olin raskaana. Raskaus alkoi ihanana yllätyksenä pian kun olimme päättäneet että pieni saa tulla jos on tullakseen. Malttamattomana odotin varhaisultraa, että saisin nähdä pienen sykkeen ja liikkeitäkin...kun ultra sitten tuli, näkyi vain ruskuaispussi ja sikiökaiku, ei pienen sykettä. "Abortus rententus, abortus inhibitus..."eri lääkärit antavat eri nimillä diagnosin, mutta sama julma totuus se on: pikkuisemme kehitys pysähtyi ennenkuin kunnolla ehti alkaakaan.

Jotkut voivat olla sitä mieltä, että "hyvä kun meni nyt kesken näin alussa, (rv 7+ jotain) ajattele jos se olisi ollut vaikeasti vammainen?" "Hyvä kun näin alussa ettei myöhemmin". "Tämä on luonnon tapa seuloa ne, joilla on joku ongelma" "Olette vielä nuoria, ehditte vielä saada lapsen" ymsymsyms. Jokainen kommentti toki varmasti tarkoittaa hyvää, mutta itselleni ei hyvä mieli noista kommenteista tule...olin rakastanut ja odottanut tätä pientä jo, ja ajatellut, että terve tai sairas, se olisi minun rakas lapseni. Toki on "helpompi" päästä ylitse tällaisesta alkuraskauden keskenmenosta, kuin esimerkiksi kohtukuolemasta. Kaikki osanottoni niille, jotka sen kauheuden ovat joutuneet kokemaan. En voi kuvitellakaan sitä tuskaa, tällä hetkellä kun tuntuu, että jo tämä tuska, mitä koen, on hirveä. Kyyneleitä on valunut useampi litra, silmät ovat turvonneet...ruoka ei maistu. Töitä en voi ajatellakaan. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen ja totesi: "Tottakai olet sairaslomalla ja ilmoitat sitten jos se vielä jatkuu".

Perjantaina pitäisi mennä polille hakemaan lääkkeet jolla kohdun saisi tyhjäksi. Pieni kun olisi näköjään kohdussani viihtynyt, vaikka kehitys ei olekaan jatkunut, niin ulos hän ei ole sieltä halunnut tulla itsestään. Raskas viikonloppu siis edessä...

Kiitos kaikille ihanille ystävilleni, jotka olette minua tukeneet ja lähettäneet lohduttavia ja rohkaisevia tekstiviestejä/fb-kommentteja. Ilman teitä olisi tuhat kertaa raskaampaa selvitä tästä eteenpäin. Olette kultaakin kalliimpia. Anteeksi, jos en ole osannut sitä tarpeeksi teille aina näyttää.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat ehkä ja haluaisivat minulle sanoakin, että "eihän se ollut vielä edes lapsi, mitä sinä itket ja suret?": Minulle tämä lapsi oli lapsi hedelmöityksestä lähtien. Olen aina, aina ajatellut, että elämä lähtee hedelmöityksestä. Kukin saa ajatella tavallaan, minä en arvostele niitä, jotka ajattelevat lapsen olevan lapsi/ihminen vasta kun tämä on syntynyt. Minulle kuitenkin elämä alkaa siitä kun solut yhdistyvät ja kehittyminen alkaa. Ei se ole vain "solumöykky" tai "alkio" tai jotain muuta ihmeellistä. Minulle vauva on vauva alusta alkaen. Ei kehittymättömällä, olemattomalla möykyllä lyö sydän, ei sille kehity hermoratoja, ei se liiku. Elämään kohdun ulkopuolella se ei toki kykene ennenkuin joskus rv 23 jälkeen, ja silloinkin tarvitsee tehohoitoa avuksi, mutta elämä siinä "möykyssä" kuitenkin on. Minun mielestäni.

Noh, nyt meni liian filosofiseksi tekstiksi, josta voisi väitellä hamaan loppuun asti. Tästä tuskasta on noustava, vaikeistakin asioista on selvittävä. "Eteenpäin, sano mummo lumessa" on hassu sanonta mielestäni, mutta pätee hyvin. Eteenpäin on mentävä. Ulkona paistaa aurinko sateen jälkeenkin. Ehkä näin käy myös minulle vielä. Toivottavasti haaveeni toteutuu, ja pian saan kantaa uutta elämää sisälläni. Tätä rukoilen, ja toivon.

Leagelised, Legitimerad, Laillistettu. Kätilö.

13-vuoden unelma. Monen, monen vuoden työ, monet itketyt kyyneleet, tuskan hiki, ahdistus. Päätöksessä. Paperissa lukee: Legitimerad Barnmorska, eli LAILLISTETTU KÄTILÖ. Vihdoin. Kuka? Minä? Voiko tämä olla totta? Kai se on totta, kun paperissa nimeni ja henkilöturvatunnukseni lukee.

Juhlat on juhlittu ja työtkin jo aloitettu. Sisäisenä "sissinä", varahenkilöstössä, lapsivuodeosastoilla. Äitejä ja vastasyntyneitä pilvin pimein. Vauvakuume ei ainakaan pääse laskemaan :D Ihania vaaleanpunaisia ruttunaamoja, suloisia silmiä, onnen täytteisiä katseita vanhemmilta. Kyllä tämä työ vain on antoisaa ja ihanaa.

Olinkin jo unohtanut, kuinka väsynyt sitä voikaan olla työpäivän jälkeen. Mieli tekisi vain ottaa ja kaatua suoraan sänkyyn, painaa silmät kiinni ja unohtaa koko ympärillä oleva maailma töiden jälkeen. Mutta ehei, kotona odottaa toinen työsarka, joka on kyllä vähintään yhtä antoisa, ellei enemmänkin: oma pieni poikani, joka kasvaa ja kehittyy päivä päivältä <3 Vuosi ja pian 8kk täynnä tarmoa, iloa, intoa...uusia sanoja päivittäin, uusia taitoja, ihmetyksen aihetta. Voi sitä ilon ja onnen määrää, mikä katseesta paistaa, kun äiti astuu ovesta sisään ja kaappaa syliin. <3 Iiiiiiisot rutistushalit, suukot, kirkkaat silmät ja palvova katse <3 Minun pieni rakas poikani. <3 Täydellisyys <3

Home sweet home?

Kotona siis ollaan jälleen. Palasimme Suomeen sunnuntaina kuuden jälkeen illalla. Odotuksissamme oli, että pikkumiehemme kärsisi aikaerosta ja yö menisi taistellessa, mutta hän nukahtikin sievästi vähän ennen kymmentä ja nukkui koko yön hyvin. Luulimme jo tosiaan, että selvisimme vähällä, mutta...ei näin ollutkaan :( Eilen ja tänään on taisteltu...nukahtaa hyvin normiaikaan seiskalta, mutta sitten herää 20.30 ja valvoo sellaiset 3h vaikka mitä yrittäisi. Minun hermoni eivät ole teräksestä tehdyt, ja ahdistaa ja tunnen itseni huonoksi äidiksi kun hermo menee ja kiukkuilen sitten sekä pojalle että isille joka vain yrittää auttaa :( Paremmat hermot siis olisivat hakusassa...mutta mistähän niitä löytäisi? Ei taida löytyä vaikka mitä maksaisi...noh, tämä on toinen ilta kun on näin hankalaa. Ehkäpä tämäkin kohta helpottaa päivien muuttuessa rytmiltään entisenlaisiksi...

Yhdysvalloissa oli ihanaa. Chicagossa oli jopa ihan kesä, lämmintä oli +28 tai ainakin lähelle. Sai olla ihan kesähepenissä...ikävä jäi, ja haaveilenkin että pääsisin takaisin tätä Suomen loskaa karkuun. Mutta taitaa nyt jäädä reissaaminen vähäksi aikaa, ikävä kyllä...pitää kerätä budjettia ja työtkin alkavat 02.04.

Koululta tuli sähköpostia: todistusanomukseni on hyväksytty! Minä siis nyt virallisesti olen kätilö! Paperit saan hakea 30.03. koululta tai lähettävät kotiin. Taidan köpötellä sinne hakemaan, en jaksa odotella postipoikaa <3 13 vuoden haaveilu on vihdoin saanut päätöksensä. 13 vuotta sitten yläasteen loppuessa aloin haaveilla kätilön ammatista. Ylioppilaaksi kirjoitin ja en päässyt silloin opiskelemaan unelma-ammattiani, mutta sairaanhoitajan opintojen kautta sitten vihdoin uudelleen ja taas uudelleen yrittämällä, sain paikan josta olin haaveillut. Ja nyt ovat opinnot vihdoin päätöksessään <3 Olen niin onnellinen!

Saisi se kesä tulla jo tänne Suomeenkin. Masentaa tuo loska ja kylmyys ja ankeus...vaikka kevät jo on merkkejä osoittanutkin, lumet sulavat hiljalleen ja linnut laulavat,  niin ei se silti paljoa ainakaan minun mielialaani piristä. Tarvitsen kesän ja helteen...vaikka sitten sitä varmaan taas valitetaan että on liian kuuma. Kohin ei ole koskaan, kuten sanotaan...

Chicago - The windy city

Chicago. Kaupunki keskellä Yhdysvaltoja. Marilynin patsas. Metrot, joista näkee ihmisten kylpyhuoneisiin mikäli tahtoo. Kaunis kaupunki kuitenkin.

Sisareni asustaa täällä miehensä opintojen vuoksi vielä reilun vuoden. Heidän ihana pikkuinen tyttärensä...awwww <3 Tädin rakas pikku-mussu <3 Niin suloinen hymy ja ihana pikkuinen tyllerö...kyllä tädille tulee ikävä kun täältä taas kotiin Suomeen lennetään lauantaina jo :( Noh, skype toimii ja aika lentää...ainakin mikäli samaa tahtia menee kuin tähän asti.

Eilen ja tänään on saatu nautiskella oikeasta kesästä. Eilen oli ehkä n. +25 lämmintä, tänään piti olla viileämpää mutta katinkontit: kuumempaa täällä oli. Ei tuullut samoin kuin eilen, ja hikeä on vuodatettu enemmän kuin 10 litraa. Kädet ovat punaisena aurinkoihottumasta...eihän sitä näköjään koskaan opi, että kannattaisi suojata iho ensimmäisiltä kunnon aurinkokeleiltä. Ja tuolla lämmössä ja auringossa on niin ihana kävellä vaunujen kanssa...

Ylihuomena pitäisi sitten lentää takaisin Suomeen. Jännittää...lento tulee varmaan menemään (kop kop...) suht ok, koska on yölento, ja toivon mukaan meidän pikkuinen vetelisi sikeitä suurimman osan matkasta. Kotiin meneminen jännittääkin sitten, että kuinka aikaeron kanssa saa tapella. Itään päin lennettäessä kuulemma jet lag tulee olemaan melkoinen...noh, se on sitten sen ajan murhe se. Kuten sekin, kuinka paljon lisäkiloja tällä reissulla on kartutettu vyötärölle...jenkkiruoka on maineensa mukaista: rasvaa, sokeria, lisäaineita, lisää rasvaa, sokeria ja lisäaineita. Kermavaahtoa, kermamaitoa, sokeria, lisää sokeria, ja vieläkin lisää sokeria. Ja rasvaa, öljyä, voita. Ihan kauheeta. Onneksi olen kävellyt aika paljon jokaikinen päivä, niin jospa edes osa olisi tullut karistettua NYC:n sekä Chicagon kaduille. Vaatteet ainakin edelleen mahtuvat päälle, joten sen pitäisi olla hyvä merkki...saa nähdä :D

Lomalta on aina haikea lähteä, mutta, kyllä se koti on aina home sweet home. Oma tupa, oma lupa...saa olla kuinka lystää, ei tartte miettiä kulkeeko nakuna vai vaatteet päällä, mitä syö, milloin, mitä puhuu, onko väsynyt vai pirteä...mutta, kuten todettu, loma on ihana. Haikealta tuntuu että se on kohta jo ohitse...enää kaksi yötä. Mutta, otetaan nyt kaikki ilo irti niistä kahdesta yöstä. Ja päivästä. Lauantaina on St. Patricks-day, joku ihme St.Patrickin päivä jota täällä juhlitaan. Irkkujen jokin kansallisjuhla ilmeisesti, pitää pukeutua vihreään ja Chicago-jokikin värjätään vihreäksi. Ihmiset lipittävät vihreää olutta ja riehuvat kaduilla. Ajatuskin tuntuu jo hassulta, mutta ehkäpä se on näkemisen arvoinen tapahtuma :)

Walking in the Big Apple

Isossa Omenassa siis ollaan. Nyt jo kolmas päivä, tai, kuinka sen tahtoo laskea, toinen kokonainen päivä takana.

Maanantainahan siis saavuimme iltapäivällä paikallista aikaa, ja ensimmäinen päivä kyllä meni kätevästi hotellilla lorvaillen. Tosin pieni mies piti melkolailla huolen siitä että loma ei tosiaankaan ole "loma", raasu oli sekä väsynyt että varmaan päällä oleva korvatulehdus ahdisti. Äänenkäyttö oli sen mukaista...

Syömässä kävimme illalla hotellimme vieressä olevassa ravintolassa, joka oli kyllä aivan uskomaton kokemus. Pihvi, jonka otin...ikinä en ole yhtä ihanaan törmännyt Suomessa. Kypsyysaste, medium rare, eli suomalaisittain medium -, oli todellakin sitä mitä tilasin. Ikinä en ole syönyt yhtä mehevää ja samalla mureaa, suussasulavaa pihviä. Aaaaah. Ja olut, jonka ruoan kanssa join, oli sekin jotain todella mahtavaa. Tosin hintakin oli sitten sen mukainen, että hyvää ruokaa saimme...noh, lomalla ei pidä niin kitsastella.

Vihdoin kun saimme pienen nukkumaan, sammuimme aika lahjakkaasti itsekin. Kello oli varmaan jotain 20.00 paikallista aikaa, kun olimme kaikki syvässä unessa. Pieni mies tosin yön aikana heräili useampaankin kertaan, onneksi kainaloon ottaminen auttoi nukahtamaan uudelleen. Ylös nousimme siinä jotain olisiko ollut 05.15. Ei mikään ihanteellinen aika levon kannalta, mutta...parempi tuokin, kuin aikaisemmin aamuyöstä. Senkin saimme sitten kokea seuraavana yönä...

Tiistai olikin sitten shoppailupäivä. Disney Store, en tiedä, kumpi oli enemmän haltioissaan, äiti, vai poika. Itse kävelin liikkeessä kuin unelmieni satumaassa, niin syvästi uppouduin taustalla soivaan satumusiikkiin ja mitä ihanempiin satuhahmoihin joita hyllyillä näin. Mukaan tarttuikin useampi ihana juttu...on se vaan hyvä, ettei Suomessa ole kyseistä liikettä. Vararikkoon joutuisin.

Kävimme myös Build a Bear-nimisessä leluliikkeessä, jossa lapsi saa tehdä itselleen haluamansa näköisen nallen. Tai no, käytännössä nalle valitaan erilaisista hahmoista, joka sitten täytetään yhdessä myyjän kanssa. Sitten nallelle saa valita vaatteet sekä äänen. Sitten tehdään tietokoneella syntymätodistus, ja lopuksi tietenkin pulitetaan kulut. Yllätyksekseni koko nallen tekemiseen meni vain jotain päälle 30€, olin oikeasti kuvitellut että tuollaiseen hommaan saisi uppoamaan lähelle satasenkin. Suloista oli, kun nallea täyttäessä sen selkään upotettiin sydän, johon lapsi sai ensin painaa nenälleen ja toivoa jotain, sitten sydämelle annettiin suukko, ja puhallettiin päälle. Tämä tehtiin siksi, että lapsi saisi kokea "antaneensa elämän" nallelle. Meidän pienemmehän ei tästä tosin vielä kamalasti ymmärtänyt, mutta taikaa kyseisessä toimessa oli.

Ilta menikin sitten toisenlaisissa kuvioissa...jokin harmitti pikkuistamme rajusti. Pelkäsin jo korvatulehduksen, joka pienellä oli jo lähtiessämme päällä antibiotteineen, pahentuneen. Lääkäri lähtiessämme antoi luvan matkustukselle, ja viikon ab-kuurin tuli loppua tänään keskiviikkona. Kaiken järjen mukaan tulehduksen siis olisi jo pitänyt olla voitettu...itku vain oli todella rajua. Tosin asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että päiväunet olivat jääneet välistä...yliväsymys ja mahdollinen korvakipu eivät ole kiva yhdistelmä. Soittelin ahdistuneena vakuutusyhtiömme hätäpalveluun, saisinko jonkin lääkäriaseman nimen jolla olisi suoraveloitussopimus vakuutusyhtiön kanssa. Ystävällinen virkailija antoi täksi aamuksi ajan jonnekin, lähilääkäriasemalle. Pikkuisen saimme sitten kuitenkin nukahtamaan pitkän nukutuksen päätteeksi, ja hän nukkuikin sitten kolmeen yöllä jolloin päätti että nyt loppuu uni. Sen jälkeen eivät vanhemmatkaan siis ole nukkuneet...

Aamulla tosin sitten vakuutusyhtiön virkailija soitti juuri kun olimme painaneet oven kiinni että lähtisimme lääkärille. Onneksi ehdimme puhelimeen vielä, koska uutinen oli, että vakuutus ei korvaakaan lääkäriä koska mahdollinen ongelma on ollut jo lähtiessämme matkalle. Argh! Tottakai vakuutusyhtiöillä pitää aina olla jokin porsaanreikä...pikkuisemme tosin oli voinut jo paremmin, eikä ollut enää ollut niin itkuinen, oli syönytkin ja juonut hyvin, joten päätimme että perumme nyt sitten ajan ja seuraamme tilannetta. Nyt näyttääkin siltä, että kaikki olisi kunnossa, tämä päivä on mennyt syömisten ja unien suhteenkin nappiin. Juuri tuossa puolisen tuntia sitten pikkuinen nukahti yöunille...jospa tämä yö menisi normaalin kaavan mukaan ja vanhemmatkin saisivat levätä.

Tänään kävimme Central Parkissa sekä Yhdysvaltojen National Museumissa tai jotain sinne päin oli museon nimi. Museossa oli esillä mm. valtavia luurankoja dinosauruksista...aitoja. Ei sitä voi käsittää, että sellaisia jättiläisiä on joskus maata tallannut...olen todella iloinen että ovat kuolleet sukupuuttoon. Ei olisi kiva törmätä Tyrannosaurus Rexiin kadulla kävellessä...

Nyt alkaa silmät painaa ihan liikaa. Mieheni lähti katsomaan Broadway-esitystä The Lion King. Minä ehkäpä käyn kohta nukkumaan. Itse olen menossa katsomaan tuota samaista esitystä huomena...lepo tulee siis tarpeeseen. Ei olisi kiva nuokkua teatterissa kalliit liput maksaneena...Good Night, Finland, New York falls asleep.

Erään vaiheen päätös on toisen vaiheen alku...

Anteeksi rakkaat lukijani, että olen ollut jälleen hirveän pitkään hiljaa. Alkuvuosi on ollut stressaava ja väsyttävä, enkä ole jaksanut paljoa muuta kuin raahautua työharjoitteluun ja sieltä kotiin, syömään, suihkuun ja nukkumaan ja aamulla taas sama rumba uudestaan. Nyt kuitenkin ajattelin kirjoitella, sillä niin paljon on tapahtunut.

Viimeinen työharjoitteluni oli aivan uskomattoman ihana. Koin olevani työyhteisön jäsen, minua kunnioitettiin, minuun luotettiin, tunsin yksinkertaisesti olevani yksi porukasta. Ei tietoakaan sellaisesta ylenkatsomisesta, mitä niin usein olen saanut opintojeni aikana monessa harjoittelupaikassa osakseni, vain sen vuoksi, että olen opiskelija. Mutta tämä viimeinen paikka todella kruunasi kaiken: ei voi kuin sanoa: KIITOS!!!

Toivottavasti pääsen joku päivä tuonne synnytysosastolle töihinkin. Synnytysten hoitaminen todella on osa minua, se asia, mitä tahdon elämässäni tehdä. On se niin ihanaa ja uskomatonta, kun saa äitiin yhteyden ja kannustaa häntä alusta loppuun saakka, ja vihdoin, kovan punnertamisen tuloksena, saa nostaa uuden elämänalun äidin rinnoille ja saa olla yhdessä perheen kanssa iloitsemassa. On tämä kätilön ammatti vain jotain niin ihanaa <3

Tällä hetkellä paikkoja vain ei ollut auki synnärissä, joten aloitan nyt 2.4. lapsivuodeosastojen sisäisenä sissinä. Eli käytännössä tuurailen lyhytaikaisia sairaslomia, mutta sopimus on sovittu tosiaan jo pidemmäksi aikaa. Pohjana on äitiysloman sijaisen äitiysloman sijaisuus, ja hommia jatkuisi vuoden loppuun saakka jos vain tahdon tehdä :) Kätilön hommia nämäkin, niin mikäjottei. Tyvestä puuhun noustaan, eikä mikään työkokemus ole huono asia. Moni synnytyssalikätilö on aloittanut vuodeosastoilta, ja olen kuullutkin, että monesti on jopa hyvä kerätä hieman kokemusta ennen saliin siirtymistä. Katsotaan sitten, missä vaiheessa unelmani toteutuu ja pääsisin saliinkin asti :)

Postaukseni otsikko kuvastaa muutamaa asiaa: opintojeni päättymistä ja työskentelyn alkua. Aivan oikein...minä sitten vihdoin valmistuin! Sain kuin sainkin myös lopputyön tehtyä, vaikka vihaan sydämeni pohjasta akateemisia kirjoitelmia. Mutta tänään ovat kaikki suoritukset napsahtaneet opintorekisteriin ja kiikutin opintotoimistoon todistuksenanomiskaavakkeen. 30.03.2012 pitäisi sitten tulla ihan virallinen paperi, jossa todetaan, että olen laillistettu kätilö <3

Viikon kuluttua lähdemme koko perhe lomailemaan Yhdysvaltoihin. Pääsen vihdoin ja viimein näkemään sisareni ihanan pikku tylleröisen, joka syntyi Chicagossa päivää ennen isänpäivää 2011 <3 Tädin pieni tylleröinen <3 Ensin suuntaamme New Yorkiin ja käymme ihmettelemässä Central Parkia ja Empire State Buildingia, sekä toki myös World Trade Centerin muistomerkkiä, mikäli mahdollista. Ja paljon muuta. Syömme Papa Jonesissa itsemme palloiksi (ihan kuin sitä emme jo olisi...) ja pyörimme jalat taskuissa pitkin Nykin pääkatuja. Mahtaa siinä olla näky...:D Jospa joku julkkiskin sattuisi näköpiiriin. Eniten kuumottaisi nähdä David Caruso  C.S.I Miamista, mutta todennäköisyys siihen saattaapi olla hieman liian pieni. Mutta, nobody knows :)