Tästä tuleekin rankempaa kuin etukäteen ajattelin. Päivä vauvojen ja äitien keskellä...vaikka kuinka yritän pitää ajatukset poissa menetyksestäni, ne palaavat hetkeen jolloin lääkäri kertoi musertavat uutiset, uudelleen ja uudelleen.
Tänään on onneksi päivällä koulutus. Tosin samoja asioitahan sekin käsittelee, mutta pakko yrittää toivoa ja ajatella, että onnistuu saamaan ajatukset muualle kuin masentuneeseen fiilikseen.
Pomo oli ihana, töihin tullessani toivotti tervetulleeksi ja halasi. Lisää tällaisia pomoja!
Nälkäkin olisi...mutta ei tee mieli syödä. Tosin pitäisi kai yrittää edes, jotta pysyy tolpillaan. 1 tyypin Diabetes yhdistettynä ruokahaluttomuuteen ei ole hyvä yhdistelmä. Pitäkää peukkuja, että jaksan katsoa huomiseen ja piristyä pikkuhiljaa. Luonteeltani olen kuitnekin selviytyjä. Paljon on ollut koettelemuksia ennenkin, ja kaikesta olen selvinnyt, miksi en sitten tästäkin?
maanantai 28. toukokuuta 2012
Uteliaisuutta :)
Alkoi kiinnostaa, että kuinkahan moni täällä käy lukemassa :) Jos jaksatte, jättäkää jokin pieni kommentti käynnistänne ja mitä kautta olette tänne löytäneet :)
Mielelläni myös ottaisin ideoita vastaan, mistä haluaisitte minun bloggaavan.
Hauskaa viikonalkua kaikille lukijoilleni :) Aurinko paistaa ja lämpö nousee, olkaamme iloisia koska on kesä! :) <3
Mielelläni myös ottaisin ideoita vastaan, mistä haluaisitte minun bloggaavan.
Hauskaa viikonalkua kaikille lukijoilleni :) Aurinko paistaa ja lämpö nousee, olkaamme iloisia koska on kesä! :) <3
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Kasvojen kohotusta ja maailmanmenon ihmettelyä
Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että blogini tulisi saada uudenlainen ulkoasu. En ole koskaan itse ollut mikään graafinen lahjakkuus, kuvaamataito ei ollut koulussa vahvin aineeni. Onnekseni tapasin miehen, jolta nämä puolet löytyvät ja jolta sain kaipaamaani apua: selkeästi olen saanut tyypin, joka täydentää heikkouksiani. :) Kiitos hänelle :) Blogini sai kaipaamansa kasvojen kohotuksen.
Uutisissa on ollut Hyvinkään ammuskelutapaus. Kuullessani tapauksesta, en meinannut uskoa asuvani Suomessa. Eihän meillä tämmöistä satu! Rapakon takana tällaista on harva se päivä, mutta ei meillä, turvallisessa lintukodossa...tai sitten jotain on pahasti mennyt pieleen.
Ihmiset voivat hirveän pahoin, eikä sitä huomata. Tai huomataan, mutta apua ei ole saatavilla. Moni tragedia olisi ehkä voitu välttää, mikäli apua olisi ollut ajoissa tarjolla. Jokela, Kauhajoki, nyt Hyvinkää...lukuisat perhesurmat, joista on saanut lehdistä lukea...monissa näissä tapauksissa, hirmuteon toteuttanut oli yrittänyt saada apua, tuloksin, jotka sitten saivat kauheudet aikaan. Olemmeko missään enää turvassa?
Suomea on pidetty hyvinvointivaltiona. Ehkä, mutta mielestäni kyllä meillä huolehditaan surkeasti ihmisistä, jotka tarvitsisivat mielenterveydellistä apua. "Avohoitoon" panostetaan, jokunen vuosi takaperin jopa useita suljettuja laitoksia lopetettiin ja mietittiin, josko olisi järkevää sulkea melkeinpä kaikki suljetut osastot ja keskittyä avohoitoon. Uskallanpa väittää, että mikäli näin oikeasti tapahtuisi, en uskaltaisi liikkua ulkona. Toivon todella, että tämä rakas maamme ei mene siihen...
Huomena olisi uusi työpäivä. Reilun viikon sairaslomailun jälkeen. Ihan mukava mennäkin taas töihin, josko saisi hieman muuta ajateltavaa kuin omat murheet ja huolet. Elämän on jatkuttava, ja arjesta on pidettävä kiinni. Sänkyyn ei voi jäädä rypemään.
Lisäksi ylihuomena on pienen poikani ensimmäinen kevätjuhla päivähoidossa <3 Hoitotätien mukaan pikkuiseni on harjoitellut kovasti ohjelmaa. Äidin sydän on syrjällään, milloin minun vauvani kasvoi noin isoksi, että jo harjoittelee ohjelmaa kevätjuhlaan? Onneksi vapaapäivä sattuu kerrankin oikeaan paikkaan, eikä tarvitse yrittää muutella työvuoroja. Jännityksellä ja ylpeydellä odotan, mitä pikkuiseni minulle esittää <3
Mikä meitä ihmisiä vaivaa?
Uutisissa on ollut Hyvinkään ammuskelutapaus. Kuullessani tapauksesta, en meinannut uskoa asuvani Suomessa. Eihän meillä tämmöistä satu! Rapakon takana tällaista on harva se päivä, mutta ei meillä, turvallisessa lintukodossa...tai sitten jotain on pahasti mennyt pieleen.
Ihmiset voivat hirveän pahoin, eikä sitä huomata. Tai huomataan, mutta apua ei ole saatavilla. Moni tragedia olisi ehkä voitu välttää, mikäli apua olisi ollut ajoissa tarjolla. Jokela, Kauhajoki, nyt Hyvinkää...lukuisat perhesurmat, joista on saanut lehdistä lukea...monissa näissä tapauksissa, hirmuteon toteuttanut oli yrittänyt saada apua, tuloksin, jotka sitten saivat kauheudet aikaan. Olemmeko missään enää turvassa?
Suomea on pidetty hyvinvointivaltiona. Ehkä, mutta mielestäni kyllä meillä huolehditaan surkeasti ihmisistä, jotka tarvitsisivat mielenterveydellistä apua. "Avohoitoon" panostetaan, jokunen vuosi takaperin jopa useita suljettuja laitoksia lopetettiin ja mietittiin, josko olisi järkevää sulkea melkeinpä kaikki suljetut osastot ja keskittyä avohoitoon. Uskallanpa väittää, että mikäli näin oikeasti tapahtuisi, en uskaltaisi liikkua ulkona. Toivon todella, että tämä rakas maamme ei mene siihen...
Töihin taas
Huomena olisi uusi työpäivä. Reilun viikon sairaslomailun jälkeen. Ihan mukava mennäkin taas töihin, josko saisi hieman muuta ajateltavaa kuin omat murheet ja huolet. Elämän on jatkuttava, ja arjesta on pidettävä kiinni. Sänkyyn ei voi jäädä rypemään.
Lisäksi ylihuomena on pienen poikani ensimmäinen kevätjuhla päivähoidossa <3 Hoitotätien mukaan pikkuiseni on harjoitellut kovasti ohjelmaa. Äidin sydän on syrjällään, milloin minun vauvani kasvoi noin isoksi, että jo harjoittelee ohjelmaa kevätjuhlaan? Onneksi vapaapäivä sattuu kerrankin oikeaan paikkaan, eikä tarvitse yrittää muutella työvuoroja. Jännityksellä ja ylpeydellä odotan, mitä pikkuiseni minulle esittää <3
lauantai 26. toukokuuta 2012
Kivun kautta Jumala luo uutta
Surusta toipuminen vie aikansa. Keskenmenon kokeminen oli jotain, jota en ikinä uskonut kokevani. Suru, joka siitä syntyi, ei sitä pysty kuvailemaan. Surua lisää ehkä se, että minulle annettiin viikko vielä toivomusaikaa, josko vauvani olisikin kunnossa...
Menin siis viikko sitten poliklinikalle, jotta saisin pillerit, jotka tyhjentäisivät kohdun. Lääkäri totesikin ultrattuaan pitkään, että hänen mielestään tilanne on epävarma, eikä tahtoisi, että hätiköidään tyhjennyksen kanssa koska voi olla mahdollista että lapsi onkin kunnossa. Totesi kyllä, että on edelleen mahdollista, että raskaus ei ole normaalisti edennyt...fiilikset olivat kaksijakoiset: toisaalta olin huojentunut, että ehkä onkin mahdollisuus? Toisaalta olin hyvin pettynyt, ja peloissani, että jos saankin turhaa toivomisaikaa. Päätin kuitenkin luottaa Jumalaan, että Hän järjestää kaiken ja kaikki on Hänen käsissään...kävi miten kävi.
Viikon odotin...ja toivoin, ja rukoilin. Jännitin, mietin, pohdin kaikkia vaihtoehtoja. Perjantain tullessa, ja lääkäriajan koittaessa, menin polille uudelleen mieheni kanssa. Kaiken hyvän lisäksi lääkärinmokoma oli myöhässä ajoista puoli tuntia, ja se lisäsi jännitystäni. Miksi ihmeessä saan jännittää ja odottaa näin kauan?
Ultran tulos oli musertavan varma: pikkuisemme oli lopettanut kehittymisen, ja sekin pieni sikiökaiku, joka viikko sitten oli näkynyt, oli jo surkastumassa pois. Mitään oireita edelleenkään minulla ei ollut ollut...vaihtoehtoja olisi siis nyt kolme: odottaa, jotta vuoto alkaisi itsestään, ottaa pillerit, jotka käynnistäisivät kohdun tyhjentymisen, tai, turvautua kaavintaan, joka olisi sitten viikon kuluttua. Kaavinta on kuitenkin aina riski kohdulle ja seuraavia raskauksia ajatellen, joten valitsin mieluummin hellemmän metodin, pillerit. Sainkin ne mukaani kätilöltä.
Lääkäri ja kätilö molemmat vakuuttelivat minulle, että keskenmenoja sattuu, (jopa 50% kaikista raskauksista!) mitään en ole itse tehnyt mikä olisi aiheuttanut keskenmenon, syytä ei välttämättä ole ns. missään. Suurella todennäköisyydellä alkio oli jotenkin "viallinen" ja luonto sitten korjasi asian, ja poisti sen. Lohduttavaa kuulemma on, että olen tullut raskaaksi, ja tämä keskenmeno ei vaikuttaisi mitenkään siihen, että tulisinko myöhemmin raskaaksi uudelleen. Tiedänhän minä nuo kaikki lohduttavat sanat jo koulutukseni perusteella, mutta eivätpä ne hirveästi omalle kohdalle sattuessa lohduta. Koulutus on mielenkiintoinen asia: teoriassa tiedät kaiken, osaat neuvoa omia asiakkaitasi, ja uskot siihen mitä heille neuvot. Sitten, kun jokin (ikävä) asia sattuu omalle kohdalle, onkin ihan "pystymetsästä" eikä tiedä mistään mitään. En voi olla ajattelematta, teinkö sittenkin jotain alkuraskaudessa, joka pilasi kaiken...oliko se syömäni Burana-kuuri, ennenkuin edes tiesin raskaudesta? Oliko perussairauteni Diabetes syynä keskenmenoon? Tasapainoni oli kuitenkin heitellyt, vaikka pitkäaikaisarvoa mittaava määre olikin lääkärin mukaan hyvä. Ehkä se, että olin niin onnellinen raskaudesta, ja en osannut olla siitä hiljaa vaikka ensin niin ajattelin, pilasi kaiken...karmaa? Ei, karmaan en sentään usko...noh, ikinä en saa tietää, mikä oli tähän syynä. Toivottavasti en enää ikinä tule samaa kokemaan...
Kipuja onneksi ei ole ollut, vaikka pillerit saivatkin kohdun tyhjentymisen nopeasti käyntiin. Normikipulääkkeet toimivat hyvin. Muuten voinkin vain ihmetellä edelleen, kuinka niin moni nuori (ja vähän vanhempikin) nainen vapaahetoisesti kokee tämän abortin muodossa. Itse en aborttia kannata millään tavalla, itselleni en sitä missään tilanteessa hyväksyisi. Nyt kuitenkin tässä totean, koska tämä aihe kuitenkin saa monet provosoitumaan, että en tuomitse ketään, joka aborttiin päätyy elämässään. Joillekin se on helppo päätös, mutta uskon, että suurimmalle osalle se ei sitä ole. Kukin toimii omantuntonsa mukaan, enkä minä ole oikea ihminen tuomitsemaan ketään.
Aurinko paistaa ulkona...jospa se paistaisi vielä minullekin. Pakko uskoa, ja luottaa, että tuhkasta nousee uusi aamu. Jonain päivänä toivottavasti ymmärrän, mikä merkitys tälläkin kivulla oli. Uskon, että ilman kipua, en voisi olla onnellinen niistä elämän ihanista ja onnellisista asioista, joita minulla on. Jos kaikki aina menisi täydellisesti, kuinka voisin kiittää hyvistä asioista, kun en ymmärtäisi niiden arvoa?
Kerran vielä merkityksen saavat
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.
Aika kutoo suurta salaisuutta:
KIVUN KAUTTA JUMALA LUO UUTTA.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan.
Kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata
TUSKAKIN ON TOIVON KASVUMAATA.
(~ Anna-Mari Kaskinen ~)
Menin siis viikko sitten poliklinikalle, jotta saisin pillerit, jotka tyhjentäisivät kohdun. Lääkäri totesikin ultrattuaan pitkään, että hänen mielestään tilanne on epävarma, eikä tahtoisi, että hätiköidään tyhjennyksen kanssa koska voi olla mahdollista että lapsi onkin kunnossa. Totesi kyllä, että on edelleen mahdollista, että raskaus ei ole normaalisti edennyt...fiilikset olivat kaksijakoiset: toisaalta olin huojentunut, että ehkä onkin mahdollisuus? Toisaalta olin hyvin pettynyt, ja peloissani, että jos saankin turhaa toivomisaikaa. Päätin kuitenkin luottaa Jumalaan, että Hän järjestää kaiken ja kaikki on Hänen käsissään...kävi miten kävi.
Viikon odotin...ja toivoin, ja rukoilin. Jännitin, mietin, pohdin kaikkia vaihtoehtoja. Perjantain tullessa, ja lääkäriajan koittaessa, menin polille uudelleen mieheni kanssa. Kaiken hyvän lisäksi lääkärinmokoma oli myöhässä ajoista puoli tuntia, ja se lisäsi jännitystäni. Miksi ihmeessä saan jännittää ja odottaa näin kauan?
Tulos oli varma
Ultran tulos oli musertavan varma: pikkuisemme oli lopettanut kehittymisen, ja sekin pieni sikiökaiku, joka viikko sitten oli näkynyt, oli jo surkastumassa pois. Mitään oireita edelleenkään minulla ei ollut ollut...vaihtoehtoja olisi siis nyt kolme: odottaa, jotta vuoto alkaisi itsestään, ottaa pillerit, jotka käynnistäisivät kohdun tyhjentymisen, tai, turvautua kaavintaan, joka olisi sitten viikon kuluttua. Kaavinta on kuitenkin aina riski kohdulle ja seuraavia raskauksia ajatellen, joten valitsin mieluummin hellemmän metodin, pillerit. Sainkin ne mukaani kätilöltä.
Lääkäri ja kätilö molemmat vakuuttelivat minulle, että keskenmenoja sattuu, (jopa 50% kaikista raskauksista!) mitään en ole itse tehnyt mikä olisi aiheuttanut keskenmenon, syytä ei välttämättä ole ns. missään. Suurella todennäköisyydellä alkio oli jotenkin "viallinen" ja luonto sitten korjasi asian, ja poisti sen. Lohduttavaa kuulemma on, että olen tullut raskaaksi, ja tämä keskenmeno ei vaikuttaisi mitenkään siihen, että tulisinko myöhemmin raskaaksi uudelleen. Tiedänhän minä nuo kaikki lohduttavat sanat jo koulutukseni perusteella, mutta eivätpä ne hirveästi omalle kohdalle sattuessa lohduta. Koulutus on mielenkiintoinen asia: teoriassa tiedät kaiken, osaat neuvoa omia asiakkaitasi, ja uskot siihen mitä heille neuvot. Sitten, kun jokin (ikävä) asia sattuu omalle kohdalle, onkin ihan "pystymetsästä" eikä tiedä mistään mitään. En voi olla ajattelematta, teinkö sittenkin jotain alkuraskaudessa, joka pilasi kaiken...oliko se syömäni Burana-kuuri, ennenkuin edes tiesin raskaudesta? Oliko perussairauteni Diabetes syynä keskenmenoon? Tasapainoni oli kuitenkin heitellyt, vaikka pitkäaikaisarvoa mittaava määre olikin lääkärin mukaan hyvä. Ehkä se, että olin niin onnellinen raskaudesta, ja en osannut olla siitä hiljaa vaikka ensin niin ajattelin, pilasi kaiken...karmaa? Ei, karmaan en sentään usko...noh, ikinä en saa tietää, mikä oli tähän syynä. Toivottavasti en enää ikinä tule samaa kokemaan...
Kipuja onneksi ei ole ollut, vaikka pillerit saivatkin kohdun tyhjentymisen nopeasti käyntiin. Normikipulääkkeet toimivat hyvin. Muuten voinkin vain ihmetellä edelleen, kuinka niin moni nuori (ja vähän vanhempikin) nainen vapaahetoisesti kokee tämän abortin muodossa. Itse en aborttia kannata millään tavalla, itselleni en sitä missään tilanteessa hyväksyisi. Nyt kuitenkin tässä totean, koska tämä aihe kuitenkin saa monet provosoitumaan, että en tuomitse ketään, joka aborttiin päätyy elämässään. Joillekin se on helppo päätös, mutta uskon, että suurimmalle osalle se ei sitä ole. Kukin toimii omantuntonsa mukaan, enkä minä ole oikea ihminen tuomitsemaan ketään.
Aurinko paistaa kyllä minullekin
Aurinko paistaa ulkona...jospa se paistaisi vielä minullekin. Pakko uskoa, ja luottaa, että tuhkasta nousee uusi aamu. Jonain päivänä toivottavasti ymmärrän, mikä merkitys tälläkin kivulla oli. Uskon, että ilman kipua, en voisi olla onnellinen niistä elämän ihanista ja onnellisista asioista, joita minulla on. Jos kaikki aina menisi täydellisesti, kuinka voisin kiittää hyvistä asioista, kun en ymmärtäisi niiden arvoa?
Kerran vielä merkityksen saavat
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.
Aika kutoo suurta salaisuutta:
KIVUN KAUTTA JUMALA LUO UUTTA.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan.
Kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata
TUSKAKIN ON TOIVON KASVUMAATA.
(~ Anna-Mari Kaskinen ~)
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Kyynelien aika
"Aika on iloita, aika on surra. Aika on hymyillä, aika itkeä..." näin sanoo viisas mies Raamatussa. Ja pitää näköjään paikkansa...
Olin raskaana. Raskaus alkoi ihanana yllätyksenä pian kun olimme päättäneet että pieni saa tulla jos on tullakseen. Malttamattomana odotin varhaisultraa, että saisin nähdä pienen sykkeen ja liikkeitäkin...kun ultra sitten tuli, näkyi vain ruskuaispussi ja sikiökaiku, ei pienen sykettä. "Abortus rententus, abortus inhibitus..."eri lääkärit antavat eri nimillä diagnosin, mutta sama julma totuus se on: pikkuisemme kehitys pysähtyi ennenkuin kunnolla ehti alkaakaan.
Jotkut voivat olla sitä mieltä, että "hyvä kun meni nyt kesken näin alussa, (rv 7+ jotain) ajattele jos se olisi ollut vaikeasti vammainen?" "Hyvä kun näin alussa ettei myöhemmin". "Tämä on luonnon tapa seuloa ne, joilla on joku ongelma" "Olette vielä nuoria, ehditte vielä saada lapsen" ymsymsyms. Jokainen kommentti toki varmasti tarkoittaa hyvää, mutta itselleni ei hyvä mieli noista kommenteista tule...olin rakastanut ja odottanut tätä pientä jo, ja ajatellut, että terve tai sairas, se olisi minun rakas lapseni. Toki on "helpompi" päästä ylitse tällaisesta alkuraskauden keskenmenosta, kuin esimerkiksi kohtukuolemasta. Kaikki osanottoni niille, jotka sen kauheuden ovat joutuneet kokemaan. En voi kuvitellakaan sitä tuskaa, tällä hetkellä kun tuntuu, että jo tämä tuska, mitä koen, on hirveä. Kyyneleitä on valunut useampi litra, silmät ovat turvonneet...ruoka ei maistu. Töitä en voi ajatellakaan. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen ja totesi: "Tottakai olet sairaslomalla ja ilmoitat sitten jos se vielä jatkuu".
Perjantaina pitäisi mennä polille hakemaan lääkkeet jolla kohdun saisi tyhjäksi. Pieni kun olisi näköjään kohdussani viihtynyt, vaikka kehitys ei olekaan jatkunut, niin ulos hän ei ole sieltä halunnut tulla itsestään. Raskas viikonloppu siis edessä...
Kiitos kaikille ihanille ystävilleni, jotka olette minua tukeneet ja lähettäneet lohduttavia ja rohkaisevia tekstiviestejä/fb-kommentteja. Ilman teitä olisi tuhat kertaa raskaampaa selvitä tästä eteenpäin. Olette kultaakin kalliimpia. Anteeksi, jos en ole osannut sitä tarpeeksi teille aina näyttää.
Ja niille, jotka nyt ajattelevat ehkä ja haluaisivat minulle sanoakin, että "eihän se ollut vielä edes lapsi, mitä sinä itket ja suret?": Minulle tämä lapsi oli lapsi hedelmöityksestä lähtien. Olen aina, aina ajatellut, että elämä lähtee hedelmöityksestä. Kukin saa ajatella tavallaan, minä en arvostele niitä, jotka ajattelevat lapsen olevan lapsi/ihminen vasta kun tämä on syntynyt. Minulle kuitenkin elämä alkaa siitä kun solut yhdistyvät ja kehittyminen alkaa. Ei se ole vain "solumöykky" tai "alkio" tai jotain muuta ihmeellistä. Minulle vauva on vauva alusta alkaen. Ei kehittymättömällä, olemattomalla möykyllä lyö sydän, ei sille kehity hermoratoja, ei se liiku. Elämään kohdun ulkopuolella se ei toki kykene ennenkuin joskus rv 23 jälkeen, ja silloinkin tarvitsee tehohoitoa avuksi, mutta elämä siinä "möykyssä" kuitenkin on. Minun mielestäni.
Noh, nyt meni liian filosofiseksi tekstiksi, josta voisi väitellä hamaan loppuun asti. Tästä tuskasta on noustava, vaikeistakin asioista on selvittävä. "Eteenpäin, sano mummo lumessa" on hassu sanonta mielestäni, mutta pätee hyvin. Eteenpäin on mentävä. Ulkona paistaa aurinko sateen jälkeenkin. Ehkä näin käy myös minulle vielä. Toivottavasti haaveeni toteutuu, ja pian saan kantaa uutta elämää sisälläni. Tätä rukoilen, ja toivon.
Olin raskaana. Raskaus alkoi ihanana yllätyksenä pian kun olimme päättäneet että pieni saa tulla jos on tullakseen. Malttamattomana odotin varhaisultraa, että saisin nähdä pienen sykkeen ja liikkeitäkin...kun ultra sitten tuli, näkyi vain ruskuaispussi ja sikiökaiku, ei pienen sykettä. "Abortus rententus, abortus inhibitus..."eri lääkärit antavat eri nimillä diagnosin, mutta sama julma totuus se on: pikkuisemme kehitys pysähtyi ennenkuin kunnolla ehti alkaakaan.
Jotkut voivat olla sitä mieltä, että "hyvä kun meni nyt kesken näin alussa, (rv 7+ jotain) ajattele jos se olisi ollut vaikeasti vammainen?" "Hyvä kun näin alussa ettei myöhemmin". "Tämä on luonnon tapa seuloa ne, joilla on joku ongelma" "Olette vielä nuoria, ehditte vielä saada lapsen" ymsymsyms. Jokainen kommentti toki varmasti tarkoittaa hyvää, mutta itselleni ei hyvä mieli noista kommenteista tule...olin rakastanut ja odottanut tätä pientä jo, ja ajatellut, että terve tai sairas, se olisi minun rakas lapseni. Toki on "helpompi" päästä ylitse tällaisesta alkuraskauden keskenmenosta, kuin esimerkiksi kohtukuolemasta. Kaikki osanottoni niille, jotka sen kauheuden ovat joutuneet kokemaan. En voi kuvitellakaan sitä tuskaa, tällä hetkellä kun tuntuu, että jo tämä tuska, mitä koen, on hirveä. Kyyneleitä on valunut useampi litra, silmät ovat turvonneet...ruoka ei maistu. Töitä en voi ajatellakaan. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen ja totesi: "Tottakai olet sairaslomalla ja ilmoitat sitten jos se vielä jatkuu".
Perjantaina pitäisi mennä polille hakemaan lääkkeet jolla kohdun saisi tyhjäksi. Pieni kun olisi näköjään kohdussani viihtynyt, vaikka kehitys ei olekaan jatkunut, niin ulos hän ei ole sieltä halunnut tulla itsestään. Raskas viikonloppu siis edessä...
Kiitos kaikille ihanille ystävilleni, jotka olette minua tukeneet ja lähettäneet lohduttavia ja rohkaisevia tekstiviestejä/fb-kommentteja. Ilman teitä olisi tuhat kertaa raskaampaa selvitä tästä eteenpäin. Olette kultaakin kalliimpia. Anteeksi, jos en ole osannut sitä tarpeeksi teille aina näyttää.
Ja niille, jotka nyt ajattelevat ehkä ja haluaisivat minulle sanoakin, että "eihän se ollut vielä edes lapsi, mitä sinä itket ja suret?": Minulle tämä lapsi oli lapsi hedelmöityksestä lähtien. Olen aina, aina ajatellut, että elämä lähtee hedelmöityksestä. Kukin saa ajatella tavallaan, minä en arvostele niitä, jotka ajattelevat lapsen olevan lapsi/ihminen vasta kun tämä on syntynyt. Minulle kuitenkin elämä alkaa siitä kun solut yhdistyvät ja kehittyminen alkaa. Ei se ole vain "solumöykky" tai "alkio" tai jotain muuta ihmeellistä. Minulle vauva on vauva alusta alkaen. Ei kehittymättömällä, olemattomalla möykyllä lyö sydän, ei sille kehity hermoratoja, ei se liiku. Elämään kohdun ulkopuolella se ei toki kykene ennenkuin joskus rv 23 jälkeen, ja silloinkin tarvitsee tehohoitoa avuksi, mutta elämä siinä "möykyssä" kuitenkin on. Minun mielestäni.
Noh, nyt meni liian filosofiseksi tekstiksi, josta voisi väitellä hamaan loppuun asti. Tästä tuskasta on noustava, vaikeistakin asioista on selvittävä. "Eteenpäin, sano mummo lumessa" on hassu sanonta mielestäni, mutta pätee hyvin. Eteenpäin on mentävä. Ulkona paistaa aurinko sateen jälkeenkin. Ehkä näin käy myös minulle vielä. Toivottavasti haaveeni toteutuu, ja pian saan kantaa uutta elämää sisälläni. Tätä rukoilen, ja toivon.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Leagelised, Legitimerad, Laillistettu. Kätilö.
13-vuoden unelma. Monen, monen vuoden työ, monet itketyt kyyneleet, tuskan hiki, ahdistus. Päätöksessä. Paperissa lukee: Legitimerad Barnmorska, eli LAILLISTETTU KÄTILÖ. Vihdoin. Kuka? Minä? Voiko tämä olla totta? Kai se on totta, kun paperissa nimeni ja henkilöturvatunnukseni lukee.
Juhlat on juhlittu ja työtkin jo aloitettu. Sisäisenä "sissinä", varahenkilöstössä, lapsivuodeosastoilla. Äitejä ja vastasyntyneitä pilvin pimein. Vauvakuume ei ainakaan pääse laskemaan :D Ihania vaaleanpunaisia ruttunaamoja, suloisia silmiä, onnen täytteisiä katseita vanhemmilta. Kyllä tämä työ vain on antoisaa ja ihanaa.
Olinkin jo unohtanut, kuinka väsynyt sitä voikaan olla työpäivän jälkeen. Mieli tekisi vain ottaa ja kaatua suoraan sänkyyn, painaa silmät kiinni ja unohtaa koko ympärillä oleva maailma töiden jälkeen. Mutta ehei, kotona odottaa toinen työsarka, joka on kyllä vähintään yhtä antoisa, ellei enemmänkin: oma pieni poikani, joka kasvaa ja kehittyy päivä päivältä <3 Vuosi ja pian 8kk täynnä tarmoa, iloa, intoa...uusia sanoja päivittäin, uusia taitoja, ihmetyksen aihetta. Voi sitä ilon ja onnen määrää, mikä katseesta paistaa, kun äiti astuu ovesta sisään ja kaappaa syliin. <3 Iiiiiiisot rutistushalit, suukot, kirkkaat silmät ja palvova katse <3 Minun pieni rakas poikani. <3 Täydellisyys <3
Juhlat on juhlittu ja työtkin jo aloitettu. Sisäisenä "sissinä", varahenkilöstössä, lapsivuodeosastoilla. Äitejä ja vastasyntyneitä pilvin pimein. Vauvakuume ei ainakaan pääse laskemaan :D Ihania vaaleanpunaisia ruttunaamoja, suloisia silmiä, onnen täytteisiä katseita vanhemmilta. Kyllä tämä työ vain on antoisaa ja ihanaa.
Olinkin jo unohtanut, kuinka väsynyt sitä voikaan olla työpäivän jälkeen. Mieli tekisi vain ottaa ja kaatua suoraan sänkyyn, painaa silmät kiinni ja unohtaa koko ympärillä oleva maailma töiden jälkeen. Mutta ehei, kotona odottaa toinen työsarka, joka on kyllä vähintään yhtä antoisa, ellei enemmänkin: oma pieni poikani, joka kasvaa ja kehittyy päivä päivältä <3 Vuosi ja pian 8kk täynnä tarmoa, iloa, intoa...uusia sanoja päivittäin, uusia taitoja, ihmetyksen aihetta. Voi sitä ilon ja onnen määrää, mikä katseesta paistaa, kun äiti astuu ovesta sisään ja kaappaa syliin. <3 Iiiiiiisot rutistushalit, suukot, kirkkaat silmät ja palvova katse <3 Minun pieni rakas poikani. <3 Täydellisyys <3
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Home sweet home?
Kotona siis ollaan jälleen. Palasimme Suomeen sunnuntaina kuuden jälkeen illalla. Odotuksissamme oli, että pikkumiehemme kärsisi aikaerosta ja yö menisi taistellessa, mutta hän nukahtikin sievästi vähän ennen kymmentä ja nukkui koko yön hyvin. Luulimme jo tosiaan, että selvisimme vähällä, mutta...ei näin ollutkaan :( Eilen ja tänään on taisteltu...nukahtaa hyvin normiaikaan seiskalta, mutta sitten herää 20.30 ja valvoo sellaiset 3h vaikka mitä yrittäisi. Minun hermoni eivät ole teräksestä tehdyt, ja ahdistaa ja tunnen itseni huonoksi äidiksi kun hermo menee ja kiukkuilen sitten sekä pojalle että isille joka vain yrittää auttaa :( Paremmat hermot siis olisivat hakusassa...mutta mistähän niitä löytäisi? Ei taida löytyä vaikka mitä maksaisi...noh, tämä on toinen ilta kun on näin hankalaa. Ehkäpä tämäkin kohta helpottaa päivien muuttuessa rytmiltään entisenlaisiksi...
Yhdysvalloissa oli ihanaa. Chicagossa oli jopa ihan kesä, lämmintä oli +28 tai ainakin lähelle. Sai olla ihan kesähepenissä...ikävä jäi, ja haaveilenkin että pääsisin takaisin tätä Suomen loskaa karkuun. Mutta taitaa nyt jäädä reissaaminen vähäksi aikaa, ikävä kyllä...pitää kerätä budjettia ja työtkin alkavat 02.04.
Koululta tuli sähköpostia: todistusanomukseni on hyväksytty! Minä siis nyt virallisesti olen kätilö! Paperit saan hakea 30.03. koululta tai lähettävät kotiin. Taidan köpötellä sinne hakemaan, en jaksa odotella postipoikaa <3 13 vuoden haaveilu on vihdoin saanut päätöksensä. 13 vuotta sitten yläasteen loppuessa aloin haaveilla kätilön ammatista. Ylioppilaaksi kirjoitin ja en päässyt silloin opiskelemaan unelma-ammattiani, mutta sairaanhoitajan opintojen kautta sitten vihdoin uudelleen ja taas uudelleen yrittämällä, sain paikan josta olin haaveillut. Ja nyt ovat opinnot vihdoin päätöksessään <3 Olen niin onnellinen!
Saisi se kesä tulla jo tänne Suomeenkin. Masentaa tuo loska ja kylmyys ja ankeus...vaikka kevät jo on merkkejä osoittanutkin, lumet sulavat hiljalleen ja linnut laulavat, niin ei se silti paljoa ainakaan minun mielialaani piristä. Tarvitsen kesän ja helteen...vaikka sitten sitä varmaan taas valitetaan että on liian kuuma. Kohin ei ole koskaan, kuten sanotaan...
Yhdysvalloissa oli ihanaa. Chicagossa oli jopa ihan kesä, lämmintä oli +28 tai ainakin lähelle. Sai olla ihan kesähepenissä...ikävä jäi, ja haaveilenkin että pääsisin takaisin tätä Suomen loskaa karkuun. Mutta taitaa nyt jäädä reissaaminen vähäksi aikaa, ikävä kyllä...pitää kerätä budjettia ja työtkin alkavat 02.04.
Koululta tuli sähköpostia: todistusanomukseni on hyväksytty! Minä siis nyt virallisesti olen kätilö! Paperit saan hakea 30.03. koululta tai lähettävät kotiin. Taidan köpötellä sinne hakemaan, en jaksa odotella postipoikaa <3 13 vuoden haaveilu on vihdoin saanut päätöksensä. 13 vuotta sitten yläasteen loppuessa aloin haaveilla kätilön ammatista. Ylioppilaaksi kirjoitin ja en päässyt silloin opiskelemaan unelma-ammattiani, mutta sairaanhoitajan opintojen kautta sitten vihdoin uudelleen ja taas uudelleen yrittämällä, sain paikan josta olin haaveillut. Ja nyt ovat opinnot vihdoin päätöksessään <3 Olen niin onnellinen!
Saisi se kesä tulla jo tänne Suomeenkin. Masentaa tuo loska ja kylmyys ja ankeus...vaikka kevät jo on merkkejä osoittanutkin, lumet sulavat hiljalleen ja linnut laulavat, niin ei se silti paljoa ainakaan minun mielialaani piristä. Tarvitsen kesän ja helteen...vaikka sitten sitä varmaan taas valitetaan että on liian kuuma. Kohin ei ole koskaan, kuten sanotaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
