Chicago - The windy city

Chicago. Kaupunki keskellä Yhdysvaltoja. Marilynin patsas. Metrot, joista näkee ihmisten kylpyhuoneisiin mikäli tahtoo. Kaunis kaupunki kuitenkin.

Sisareni asustaa täällä miehensä opintojen vuoksi vielä reilun vuoden. Heidän ihana pikkuinen tyttärensä...awwww <3 Tädin rakas pikku-mussu <3 Niin suloinen hymy ja ihana pikkuinen tyllerö...kyllä tädille tulee ikävä kun täältä taas kotiin Suomeen lennetään lauantaina jo :( Noh, skype toimii ja aika lentää...ainakin mikäli samaa tahtia menee kuin tähän asti.

Eilen ja tänään on saatu nautiskella oikeasta kesästä. Eilen oli ehkä n. +25 lämmintä, tänään piti olla viileämpää mutta katinkontit: kuumempaa täällä oli. Ei tuullut samoin kuin eilen, ja hikeä on vuodatettu enemmän kuin 10 litraa. Kädet ovat punaisena aurinkoihottumasta...eihän sitä näköjään koskaan opi, että kannattaisi suojata iho ensimmäisiltä kunnon aurinkokeleiltä. Ja tuolla lämmössä ja auringossa on niin ihana kävellä vaunujen kanssa...

Ylihuomena pitäisi sitten lentää takaisin Suomeen. Jännittää...lento tulee varmaan menemään (kop kop...) suht ok, koska on yölento, ja toivon mukaan meidän pikkuinen vetelisi sikeitä suurimman osan matkasta. Kotiin meneminen jännittääkin sitten, että kuinka aikaeron kanssa saa tapella. Itään päin lennettäessä kuulemma jet lag tulee olemaan melkoinen...noh, se on sitten sen ajan murhe se. Kuten sekin, kuinka paljon lisäkiloja tällä reissulla on kartutettu vyötärölle...jenkkiruoka on maineensa mukaista: rasvaa, sokeria, lisäaineita, lisää rasvaa, sokeria ja lisäaineita. Kermavaahtoa, kermamaitoa, sokeria, lisää sokeria, ja vieläkin lisää sokeria. Ja rasvaa, öljyä, voita. Ihan kauheeta. Onneksi olen kävellyt aika paljon jokaikinen päivä, niin jospa edes osa olisi tullut karistettua NYC:n sekä Chicagon kaduille. Vaatteet ainakin edelleen mahtuvat päälle, joten sen pitäisi olla hyvä merkki...saa nähdä :D

Lomalta on aina haikea lähteä, mutta, kyllä se koti on aina home sweet home. Oma tupa, oma lupa...saa olla kuinka lystää, ei tartte miettiä kulkeeko nakuna vai vaatteet päällä, mitä syö, milloin, mitä puhuu, onko väsynyt vai pirteä...mutta, kuten todettu, loma on ihana. Haikealta tuntuu että se on kohta jo ohitse...enää kaksi yötä. Mutta, otetaan nyt kaikki ilo irti niistä kahdesta yöstä. Ja päivästä. Lauantaina on St. Patricks-day, joku ihme St.Patrickin päivä jota täällä juhlitaan. Irkkujen jokin kansallisjuhla ilmeisesti, pitää pukeutua vihreään ja Chicago-jokikin värjätään vihreäksi. Ihmiset lipittävät vihreää olutta ja riehuvat kaduilla. Ajatuskin tuntuu jo hassulta, mutta ehkäpä se on näkemisen arvoinen tapahtuma :)

Walking in the Big Apple

Isossa Omenassa siis ollaan. Nyt jo kolmas päivä, tai, kuinka sen tahtoo laskea, toinen kokonainen päivä takana.

Maanantainahan siis saavuimme iltapäivällä paikallista aikaa, ja ensimmäinen päivä kyllä meni kätevästi hotellilla lorvaillen. Tosin pieni mies piti melkolailla huolen siitä että loma ei tosiaankaan ole "loma", raasu oli sekä väsynyt että varmaan päällä oleva korvatulehdus ahdisti. Äänenkäyttö oli sen mukaista...

Syömässä kävimme illalla hotellimme vieressä olevassa ravintolassa, joka oli kyllä aivan uskomaton kokemus. Pihvi, jonka otin...ikinä en ole yhtä ihanaan törmännyt Suomessa. Kypsyysaste, medium rare, eli suomalaisittain medium -, oli todellakin sitä mitä tilasin. Ikinä en ole syönyt yhtä mehevää ja samalla mureaa, suussasulavaa pihviä. Aaaaah. Ja olut, jonka ruoan kanssa join, oli sekin jotain todella mahtavaa. Tosin hintakin oli sitten sen mukainen, että hyvää ruokaa saimme...noh, lomalla ei pidä niin kitsastella.

Vihdoin kun saimme pienen nukkumaan, sammuimme aika lahjakkaasti itsekin. Kello oli varmaan jotain 20.00 paikallista aikaa, kun olimme kaikki syvässä unessa. Pieni mies tosin yön aikana heräili useampaankin kertaan, onneksi kainaloon ottaminen auttoi nukahtamaan uudelleen. Ylös nousimme siinä jotain olisiko ollut 05.15. Ei mikään ihanteellinen aika levon kannalta, mutta...parempi tuokin, kuin aikaisemmin aamuyöstä. Senkin saimme sitten kokea seuraavana yönä...

Tiistai olikin sitten shoppailupäivä. Disney Store, en tiedä, kumpi oli enemmän haltioissaan, äiti, vai poika. Itse kävelin liikkeessä kuin unelmieni satumaassa, niin syvästi uppouduin taustalla soivaan satumusiikkiin ja mitä ihanempiin satuhahmoihin joita hyllyillä näin. Mukaan tarttuikin useampi ihana juttu...on se vaan hyvä, ettei Suomessa ole kyseistä liikettä. Vararikkoon joutuisin.

Kävimme myös Build a Bear-nimisessä leluliikkeessä, jossa lapsi saa tehdä itselleen haluamansa näköisen nallen. Tai no, käytännössä nalle valitaan erilaisista hahmoista, joka sitten täytetään yhdessä myyjän kanssa. Sitten nallelle saa valita vaatteet sekä äänen. Sitten tehdään tietokoneella syntymätodistus, ja lopuksi tietenkin pulitetaan kulut. Yllätyksekseni koko nallen tekemiseen meni vain jotain päälle 30€, olin oikeasti kuvitellut että tuollaiseen hommaan saisi uppoamaan lähelle satasenkin. Suloista oli, kun nallea täyttäessä sen selkään upotettiin sydän, johon lapsi sai ensin painaa nenälleen ja toivoa jotain, sitten sydämelle annettiin suukko, ja puhallettiin päälle. Tämä tehtiin siksi, että lapsi saisi kokea "antaneensa elämän" nallelle. Meidän pienemmehän ei tästä tosin vielä kamalasti ymmärtänyt, mutta taikaa kyseisessä toimessa oli.

Ilta menikin sitten toisenlaisissa kuvioissa...jokin harmitti pikkuistamme rajusti. Pelkäsin jo korvatulehduksen, joka pienellä oli jo lähtiessämme päällä antibiotteineen, pahentuneen. Lääkäri lähtiessämme antoi luvan matkustukselle, ja viikon ab-kuurin tuli loppua tänään keskiviikkona. Kaiken järjen mukaan tulehduksen siis olisi jo pitänyt olla voitettu...itku vain oli todella rajua. Tosin asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että päiväunet olivat jääneet välistä...yliväsymys ja mahdollinen korvakipu eivät ole kiva yhdistelmä. Soittelin ahdistuneena vakuutusyhtiömme hätäpalveluun, saisinko jonkin lääkäriaseman nimen jolla olisi suoraveloitussopimus vakuutusyhtiön kanssa. Ystävällinen virkailija antoi täksi aamuksi ajan jonnekin, lähilääkäriasemalle. Pikkuisen saimme sitten kuitenkin nukahtamaan pitkän nukutuksen päätteeksi, ja hän nukkuikin sitten kolmeen yöllä jolloin päätti että nyt loppuu uni. Sen jälkeen eivät vanhemmatkaan siis ole nukkuneet...

Aamulla tosin sitten vakuutusyhtiön virkailija soitti juuri kun olimme painaneet oven kiinni että lähtisimme lääkärille. Onneksi ehdimme puhelimeen vielä, koska uutinen oli, että vakuutus ei korvaakaan lääkäriä koska mahdollinen ongelma on ollut jo lähtiessämme matkalle. Argh! Tottakai vakuutusyhtiöillä pitää aina olla jokin porsaanreikä...pikkuisemme tosin oli voinut jo paremmin, eikä ollut enää ollut niin itkuinen, oli syönytkin ja juonut hyvin, joten päätimme että perumme nyt sitten ajan ja seuraamme tilannetta. Nyt näyttääkin siltä, että kaikki olisi kunnossa, tämä päivä on mennyt syömisten ja unien suhteenkin nappiin. Juuri tuossa puolisen tuntia sitten pikkuinen nukahti yöunille...jospa tämä yö menisi normaalin kaavan mukaan ja vanhemmatkin saisivat levätä.

Tänään kävimme Central Parkissa sekä Yhdysvaltojen National Museumissa tai jotain sinne päin oli museon nimi. Museossa oli esillä mm. valtavia luurankoja dinosauruksista...aitoja. Ei sitä voi käsittää, että sellaisia jättiläisiä on joskus maata tallannut...olen todella iloinen että ovat kuolleet sukupuuttoon. Ei olisi kiva törmätä Tyrannosaurus Rexiin kadulla kävellessä...

Nyt alkaa silmät painaa ihan liikaa. Mieheni lähti katsomaan Broadway-esitystä The Lion King. Minä ehkäpä käyn kohta nukkumaan. Itse olen menossa katsomaan tuota samaista esitystä huomena...lepo tulee siis tarpeeseen. Ei olisi kiva nuokkua teatterissa kalliit liput maksaneena...Good Night, Finland, New York falls asleep.

Erään vaiheen päätös on toisen vaiheen alku...

Anteeksi rakkaat lukijani, että olen ollut jälleen hirveän pitkään hiljaa. Alkuvuosi on ollut stressaava ja väsyttävä, enkä ole jaksanut paljoa muuta kuin raahautua työharjoitteluun ja sieltä kotiin, syömään, suihkuun ja nukkumaan ja aamulla taas sama rumba uudestaan. Nyt kuitenkin ajattelin kirjoitella, sillä niin paljon on tapahtunut.

Viimeinen työharjoitteluni oli aivan uskomattoman ihana. Koin olevani työyhteisön jäsen, minua kunnioitettiin, minuun luotettiin, tunsin yksinkertaisesti olevani yksi porukasta. Ei tietoakaan sellaisesta ylenkatsomisesta, mitä niin usein olen saanut opintojeni aikana monessa harjoittelupaikassa osakseni, vain sen vuoksi, että olen opiskelija. Mutta tämä viimeinen paikka todella kruunasi kaiken: ei voi kuin sanoa: KIITOS!!!

Toivottavasti pääsen joku päivä tuonne synnytysosastolle töihinkin. Synnytysten hoitaminen todella on osa minua, se asia, mitä tahdon elämässäni tehdä. On se niin ihanaa ja uskomatonta, kun saa äitiin yhteyden ja kannustaa häntä alusta loppuun saakka, ja vihdoin, kovan punnertamisen tuloksena, saa nostaa uuden elämänalun äidin rinnoille ja saa olla yhdessä perheen kanssa iloitsemassa. On tämä kätilön ammatti vain jotain niin ihanaa <3

Tällä hetkellä paikkoja vain ei ollut auki synnärissä, joten aloitan nyt 2.4. lapsivuodeosastojen sisäisenä sissinä. Eli käytännössä tuurailen lyhytaikaisia sairaslomia, mutta sopimus on sovittu tosiaan jo pidemmäksi aikaa. Pohjana on äitiysloman sijaisen äitiysloman sijaisuus, ja hommia jatkuisi vuoden loppuun saakka jos vain tahdon tehdä :) Kätilön hommia nämäkin, niin mikäjottei. Tyvestä puuhun noustaan, eikä mikään työkokemus ole huono asia. Moni synnytyssalikätilö on aloittanut vuodeosastoilta, ja olen kuullutkin, että monesti on jopa hyvä kerätä hieman kokemusta ennen saliin siirtymistä. Katsotaan sitten, missä vaiheessa unelmani toteutuu ja pääsisin saliinkin asti :)

Postaukseni otsikko kuvastaa muutamaa asiaa: opintojeni päättymistä ja työskentelyn alkua. Aivan oikein...minä sitten vihdoin valmistuin! Sain kuin sainkin myös lopputyön tehtyä, vaikka vihaan sydämeni pohjasta akateemisia kirjoitelmia. Mutta tänään ovat kaikki suoritukset napsahtaneet opintorekisteriin ja kiikutin opintotoimistoon todistuksenanomiskaavakkeen. 30.03.2012 pitäisi sitten tulla ihan virallinen paperi, jossa todetaan, että olen laillistettu kätilö <3

Viikon kuluttua lähdemme koko perhe lomailemaan Yhdysvaltoihin. Pääsen vihdoin ja viimein näkemään sisareni ihanan pikku tylleröisen, joka syntyi Chicagossa päivää ennen isänpäivää 2011 <3 Tädin pieni tylleröinen <3 Ensin suuntaamme New Yorkiin ja käymme ihmettelemässä Central Parkia ja Empire State Buildingia, sekä toki myös World Trade Centerin muistomerkkiä, mikäli mahdollista. Ja paljon muuta. Syömme Papa Jonesissa itsemme palloiksi (ihan kuin sitä emme jo olisi...) ja pyörimme jalat taskuissa pitkin Nykin pääkatuja. Mahtaa siinä olla näky...:D Jospa joku julkkiskin sattuisi näköpiiriin. Eniten kuumottaisi nähdä David Caruso  C.S.I Miamista, mutta todennäköisyys siihen saattaapi olla hieman liian pieni. Mutta, nobody knows :)

Ihanaa Uutta Vuotta 2012!!!

Onpas kulunut aikaa edellisestä päivityksestä. On ollut hulinaa ja huisketta niin paljon, että ei ole paljoa aikaa kirjoituksille valitettavasti jäänyt. Pieni ukkomme on oppinut kävelemään, työharjoittelun ensimmäinen osa on takana, joulut on juhlittu ja Uutta Vuotta nyt ollaan ottamassa vastaan. Tosin taitaa tuo vuosi vaihtua meidän perheessämme visusti peiton alla, viime yö oli ylösnousemista klo 00 alkaen n. tunnin välein, pieni mies kun ilmeisesti kärvisteli eilen otettuja influenssa- ja twinrix (a+b hepatiitit)-rokotteita. Aamulla lisäksi pääsin kokeilemaan luovuuttani mattopyykille pesutupaan, jossa ei ole mattojen pesuun sopivaa puutarhaletkua (esim.), koska ihanainen hauvamme oli ilmeisesti latkinut illalla/yöllä rakkonsa turhan täydeksi ja joko olimme liian väsyneitä aamulla huomataksemme herätysyritykset, tai sitten hauveli oli yrittänyt olla kohtelias eikä tullut herättämään ollenkaan. WC suihkulla se pesu sitten onnistui, mutta maton kuivausnaruille nostamiseen tarvittiin kyllä hieman suurempia lihaksia kuin omani. Onneksi kotona on mörssärimies, jolta habaa löytyy.

Joulun aikaan meinasimme käydä sukuloimassa anopin luona, mutta valitettavasti meinaaminen todellakin jäi vain suunnitteluksi. Tie, jota ajoimme, oli aivan peilijäässä, ja matkantekomme tyssäsi ensimmäiseen pieneen mäkeen. Auto ei suostunut menemään ylös mäkeä, vaan lähti luisumaan alaspäin, perän viettäessä ojaan. Puoliksi ojassa ollessamme totesimme, että "tästä ei kyllä nyt päästä normaalein keinoin" irti...trarktorin olisimme paikalle saaneet X-ajan kuluttua, joten päädyimme siihen, että itse pitää yrittää pärjätä. Niinpä minä, hienoisen paniikin hiljalleen mieltäni vallitessa, siirryin rattiin, ja rakas mörssärimieheni otti ja työnsi. Minä käänsin ja peruutin, käänsin ja menin eteenpäin, mieheni työnsi. Niin pääsimme irti, ja pois pinteestä. Ikävä kyllä, miehelläni sitten niksahti niskassa tuo työntöhomma, ja hän pääsi muutaman päivän ajan leikkimään Batmania. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin. Paitsi että valitettavasti anoppilareissu jäi tällä kertaa väliin.

Pieni miehemme tosiaankin on oppinut kävelemään. Nyt mennään jo niin lujaa, että välillä melkein tulee juoksuaskeliakin. Ja äiti ja isi ovat ihmeissään, kun pitäisi kaikkialle päästä juoksemaan, ja silmät pitäisi olla selässäkin. Pikkuisen kävelytaito helpottaa arkea toisaalta, mutta sitten, kaikella on se kääntöpuolensa. Enää ei tosiaankaan ole sitä rauhaa, että voisi jättää toisen istumaan lattialle leikkeihinsä ja itse vaikka lukea lehteä. Ehei...se vaihe on ohitettu jo ajat päivät sitten.

Aika menee ihan liian nopeaan...samalla se menee ihanan nopeaan. Minimies oppii päivittäin uutta, ja tuntuu, että vastahan hän oli pieni vauva, mihin se pikkuinen avuton nyytti onkaan kadonnut ihan muutamassa päivässä? Nyt pienelle on tullut selkeä äiti-vaihe...edes vessaan ei aina meinaa päästä, kun pieni jo sydäntä särkevästi itkee oven takana ja haluaa mukaan. Onneksi pyykinpesukone on sen verran mielenkiintoinen aparaatti, että mikäli vessareissulle pitää kummi ottaa mukaan, niin homma hoituu ;)

Äidin pikku-apulainen tämä minimies kyllä on. Roskat nostetaan lattialta/pöydältä hienosti pinsettiotteella äidin käteen, pyykinpesukone täyttyy ja käynnistyy varsin hienosti, ja astianpesukonekin menee päälle ihan oikein. Ja ikäähän on vasta 1v 4kk...pian äiti saa varmasti oikein ihanan apurin :)

Mutta: Oikein ihanaa Uutta Vuotta teille, lukijani. Toivottavasti alkava vuosi 2012 tuo mukanaan paljon ihanaa ja uutta!

Unikoulutusta

Pieni miehemme on parin vkon ajan päättänyt yöllä heräillä, ja valvoskella unta hakien jopa 2.5h. Äidistä ja isistä se on tuntunut todella raskaalle...selkeästi jokin juttu, ettei osaa/uskalla nukahtaa yksin herättyään. Nyt päätin, että tämän on loputtava. Päätin aloittaa unikoulun.

Ensin mietin, olisiko huudatus hyvä. Muutaman kerran paniikissa itkevän pienen luo mentyäni päätin, että tämä ei toimi meillä. Päätin sitten kokeilla ns. tuoli-menetelmää, tosin ilman tuolia. Laitoin pienen sänkyyn, ja menin ovelle seisomaan, ja sanoin, että "käy nyt pieni nukkumaan, äiti seisoo tässä ovella". N.35min tätä touhua piti toistaa, kunnes yllätyksekseni pikkuinen otti ja nukahti. Eikä sieltä huoneesta vieläkään mitään ylimääräistä kuulu...joskohan tämä vaikka toimisi??? Huominen näyttää, miten menee. Nehän väittävät, että kun unikoulun aloittaa, eka ilta on pahin, ja sitten alkaa tasaisesti helpottamaan. Katsotaan, kuinka meillä käy.

Yksi unikouluhan meillä on läpi käyty, nimittäin se, että pieni suostui nukahtamaan ilman heijausta omaan sänkyynsä. Ennen kun nukahtamisrituaali oli se, että nukutettiin syliin/kainaloon heijaten. Päätimme, että kun pieni siirrettiin omaan huoneeseensa nukkumaan, niin heijauksenkin on loputtava. Ja se tehosi oliko kolmessa-neljässä yössä, pieni oppi nukahtamaan omaan sänkyynsä, tosin äidin tai isin käsi päällä/silittäen. Nyt sitten luvassa tuo, että oppisi sen että ei ole hätää nukahtaa yksin. Pitäkää peukkuja!

Työharjoittelussa on mennyt vaihtelevasti. On yllättävän hankalaa saada kunnollinen ote vastasyntyvästä vauvasta; etusormet pitäisi saada juuri oikein hartioiden taakse, ja kunnon ote, ettei pieni tipu. Ei, en ole tiputtanut onneksi ainuttakaan, mutta on ollut hankaluuksia tuon otteen löytämisessä. Tänään mielestäni onnistuin melko hyvin. Jospa ylihuomena taas paremmin :)

Huomena onkin luvassa perhevalmennusryhmämme pikkujoulut. Olemme viettäneet säännöllisesti aikaa yhdessä valmennuksen päättymisen jälkeen, ja huomena olisi sitten pikkujoulut luvassa. Sinne siis :) Ihanaa vähän päästä kahvittelemaan tuttujen mammojen seurassa, katsellen, kun pienet leikkivät lattialla.

Hyvää joulun odotusta kaikille :)

MINÄ SAIN SEN PAIKAN!!!!!!!!!

JIPIIIIIIII!!!!! Tunnin taistelun jälkeen huomasin saaneeni harjoittelupaikan varauksen keväälle Naistenklinikan synnytyssalista. Erittäin haluttu paikka, kaikki paikat yleensä ovat varattuja. Portaali, jonka kautta varaukset harjoitteluihin tehdään, on aina, joka ikinen kerta, kun paikat aukeavat hakuun, jumissa ja tukossa. Niin tänäänkin. Kirjauduin sisään hyvissä ajoin, tuntia aiemmin, kun portaali aukeaa. Päivitin sivua, ja 10min ennen aukeamisaikaa, sivusto heitti minut pihalle ja kieltäytyi päästämästä enää takaisin. Muutamat ärräpäät päästettyäni ja jo masennuttuani täysin, pääsin vihdoin sisään. Tunnin yrittämisen jälkeen. Varatessani paikkaa, portaali totesi kylmästi: "Varaus ei onnistunut. Sinulla on jo varauksia kyseiselle jaksolle johonkin paikkaan". Olin että WHAT????? En tietääkseni ollut varannut mitään paikkaa mihinkään, koska kevään harjoittelupaikat aukesivat vasta tänään varaukseen. Menin katsomaan "omat varaukset" kohtaa, ja: Siellä se paikka oli varauksessa minulle!!! Joko portaali sittenkin oli varannut sen mutta jotenkin sössi taas vaihteeksi, tai sitten joku, ehkä opettajani, minulle kertomattaan, oli jotenkin varannut paikan valmiiksi minulle. Mutta, epäilyksistäni huolimatta, tarkistettuani asian moneen moneen kertaan, paikka todella on minulle varattuna! Voi miten onnellinen olenkaan nyt. Taistelu iki-ihanan Jobstepin kanssa loppui tänään! Enää en tule tappelemaan kyseisen ihanan takkuilevan portaalin kanssa.

Tuntuu hurjalta, että opintojeni viimeinen harjoittelupaikka on nyt oikeasti varattuna. Pitäisikö minun oikeasti pian valmistua??? Hurjaa...mutta niin ihanaa <3

Jobstep, jätän sinulle haikeat, mutta ah niin iloiset, jäähyväiset. Ei tule sinua ikävä.

Ihana syntymä!

Eilen autoin suht itsenäisesti pienen elämän maailmaan. Tai ei nyt niin pienen; yli nelikiloinen jässikkä se oli, mutta pieni kuitenkin <3 Ja voin sanoa, että olin tyytyväinen suoritukseeni. Ainut, mitä meinasin unohtaa, oli napanuoran tarkistaminen, oliko kiertynyt pään ympäri vai ei. Ohjaajani onneksi muistutti :) Vanhemmatkin olivat oikein tyytyväisiä suoritukseeni, sain heiltä hyvää palautetta jälkeenpäin.

Se on aina ihanaa saada hyvää palautetta työstään. Tulee sellainen olo, että oikeasti on osannut jotain. Syntymän ihme...ei sitä pysty edelleenkään kuvailemaan. Se on jotain niin mahtavaa. Ja minä saan olla osana sitä, auttamassa siinä! En vieläkään oikein ymmärrä asiaa.

Nyt on talvi ilmeisesti sitten tullut. Tänään mittari näytti -5 aamulla, ja vieläkin on -4,8 Celciusta. Koiraa ulkona käyttäessäni totesin ulkona tuoksuvan pakkaselle, ja oli jotenkin suloisen kirpeää ja viileää. Vaikka enemmän kesäihminen olenkin, niin kyllä tämä pikkupakkanen pitkästä aikaa tuntui ja tuntuu ihanalle. Talvi on yksi kauneimmista vuodenajoista mielestäni, varsinkin, mikäli tulee kunnolla lunta ja pakkasta. Kimmeltävä lumihanki, auringonpaiste, pakkanen...se on jotain tosi kaunista, ja ainutlaatuista. On ihanaa olla syntynyt Suomeen, jotta saa kokea kaikki neljä vuodenaikaa! 

Talvinakit vain ovat vielä vaihtamatta autoon alle. Ne ovat sitäpaitsi sukulaisilla Keski-Suomessa...jotenkin ne pitäisi saada varmaan tällä seuraavalla viikolla taiottua tänne Helsinkiin. Rahdilla? Se ehkä on fiksu vaihtoehto. Katsotaan, kuinka se onnistuisi. Mutta eiköhän ne jotenkin tänne saada :) Nyt leikkimään pienen jätkän kanssa. Se antaa niin paljon <3