Silmistä asiaa

Jäi edellisestä postauksesta, joten ajattelin jatkaa näin uuden muodossa. Minullahan siis on tämä tyypin 1 diabetes, ollut jo pian 24 vuotta. Tähän asti olen saanut olla niiden onnellisten joukossa, joille tauti ei ole päässyt aiheuttamaan minkäänlaisia lisäsairauksia (silmänpohjamuutokset, munuaismuutokset, neuropatia- eli neurologiset oireet esim.raajakipuina, tunnottomuutena yms, jne.). Silmälääkärini totesi joku 10v aiemmin, että tilastollisesti, silloin kun sairastuin v.-89, 80% niistä diabetikoista jotka olivat sairastaneet yhtä kauan kuin minä tuolloin (10v sitten), olivat saaneet silmänpohjiinsa laserointia vaativia muutoksia.

Sisätautilääkärini joku vuosi takaperin sanoi minulle, että diabetestyyppini saattaa olla sellainen, että olisi tasapaino verensokereissani millainen tahansa, en tule saamaan lisäsairauksia. Ainahan tasapainoni ei ole ollut mikään optimaalinen, teininä varsinkin tuli kapinoitua ja lintsattua verensokereiden mittauksissa sekä insuliinien ottamisessa. Tasapaino oli vähän mitä oli.

Nyt raskausaikana silmänpohjat kuvattiin uudelleen. Tämä tehdään rutiinisti diabetikoille, koska raskaus voi pahentaa jo alkaneita muutoksia, mekanismia en täysin tiedä. Jos muutokset ovat todella pahat, alatiesynnytys ei ole mahdollinen sen aiheuttaman paineen vuoksi, joka voisi puhkoa silmiin syntyneitä verisuonimuutoksia.

Tuloksissa kesti aikansa. Kuvaus oli ennen joulua, ja joululomat sun muut aiheuttivat ruuhkaa sille yhdelle raukalle lääkärille, joka yritti itsestään lausua kaikkia satoja kuvattuja kuvia. Lausunnon viimein tultua, tuomio oli omasta mielestäni tyly: "Yksittäisiä mikroaneurysmia o.a. Erittäin lievä taustaretinopatia. Uusintakuvaus 3kk. Asetettu jonoon."

Kuva ei ole omasta silmästäni, vaan jostain googlen kuvahausta napattu. Silmässä näkyy lievä taustaretinopatia, näin maallikon silmin kuvasta ei ymmärrä mitään, mutta olettaisin muutosten olevan noita pienenpieniä pisteitä, joita siellä täällä kuvan oikeassa alareunassa näkyy.

Taustaretinopatiamongerrusta

Yleisesti taustaretinopatiasta tiedän, että muutokset voivat pysähtyä, mikäli tasapaino sokereiden suhteen pysyy hyvänä. Asettaa paineita lisää tämän taudin kanssa tappeluun. Mielestäni tasapainoni on ollut hyvä, pitkäaikaistasapainoa mittaava laboratoriotulos on ollut alle 7 jo pitkään (normaali muistaakseni jotain 4-6) ja jos vielä tasapainoa kiristäisin, tarkoittaisi se sitä, että olisin shokin rajamailla jatkuvasti koska sokerit menisivät liian matalille. Silläkin tämä diagnoosi oli shokki...olin kuvitellut, että olen hoitanut itseni sen verran ideaalisti, että olisin suojassa. HUOH! Jälleen toivon, että tämä tauti olisi parannettavissa vaikka leikkauksella...lisäsairauksia tähän sotaan en enää olisi halunnut. Noh, jos tämä "lisuri", joksi sitä nimitän, (lisäsairaus) etenee huonommaksi, jossain vaiheessa saan lisäprosentin invaliditeettivähennykseni jatkeeksi verotuksessa. Mikä tietää siis sitä, että valtio maksaa minulle tämän taudin sairastamisesta :D Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin :D Insuliinihoitoinen tyypin 1 diabetes ilman lisäsairauksia oikeuttaa itsessään 40% invaliditeettiprosentin saamiseen, ja sillä saa verohuojennuksia. Sitten, mikäli tulee noita ihania lisureita kiusaamaan ja ovat tarpeeksi vaikeita, prosentti kasvaa. Kohtahan mä saan varmaan invaparkkioikeuden :D Nojoo. Vitsailut sikseen.

Totuttelua ajatukseen

Tässä on nyt sitten totuteltava ajatukseen, että silmäni eivät tule enää olemaan "koskemattomat". Siitä voin olla ylpeä, että näin kauan, 24 vuotta, sain ne pidettyä terveinä. Kylmä tosiasia ilmeisesti on, että tämä tauti on sellainen paholainen, että se tunkee itsensä soluihin ja tuhoaa elimistöä sokeroimalla joka kolkan, ja tekemällä ikäviä muutoksia, vaikka tasapaino olisi miten ideaalinen. Tiedän monia diabetikoita, joiden silmät on laseroitu jo monta kertaa. Lohduttaa ajatus, että hekin edelleen näkevät, eivätkä ole sokeutuneet. Sehän se näissä silmänpohjamuutoksissa on riskinä, että mikäli ne pääsevät erittäin pahoiksi, eikä tasapainoa saada kuntoon jotta muutokset pysähtyisivät, tuloksena olisi vääjäämättä sokeutuminen. Ennen vanhaan sokeutuminen, munuaisten pettäminen, ääreisverenkierron pettäminen ja sitä kautta jalkojen amputointi, olivat arkipäivää ja täyttä totta monelle diabetikolle. Kiitän nykyistä lääketiedettä, ja ennenkaikkea Jumalaa siitä, että hoito on kehittynyt siihen mitä se nykyisin on, eikä minun kohtaloni ole pakko johtaa siihen että kulkisin valkoisen kepin kanssa pihalla ja saisin opaskoiran johdattamaan kävelyäni. Tappelua tämä on, ikuista sotaa. Mutta en aio antaa periksi. Rukoilen ja toivon, että elinaikanani tapahtuu läpimurto, ja tämä tauti voitetaan. Tavalla tai toisella. Ihmeitä tapahtuu. Voitte nauraa tälle, mutta minä en naura. Uskon todella vahvasti ihmeisiin, niitä on tapahtunut, ja tapahtuu. Ehkä jonain päivänä saan laittaa insuliinipumpun sekä verensokerimittarin naftaliiniin ja arkistoida ne jonnekin hyllyn perukoille. Katsella niitä ja miettiä, että kerran elämäni oli noiden varassa. Mutta ei enää. Sitä päivää odotellessa :)

Pölyt pois blogista!

Huhhuh! Onpas siitä aikaa kun olen viimeksi tännekin jotain kirjoittanut. Milloin lie viimeksi? HUI! Ennen joulua näkyy olevan, marraskuulta, viimeinen postaus. Anteeksi kovasti, rakkaat lukijani. Jotenkin en ole saanut runosuonta kukkimaan, enkä ole sitten viitsinyt väkisin vääntää mitään turhanpäiväistä tekstiä tänne.

Joulu oli ja meni, kilttinäkin ilmeisesti oltiin, lahjapaljoudesta päätellen. Pikkumieskin oli ihan tohkeissaan ja innoissaan repi lahjoja auki. Ei joulu enää olekaan mielestäni niinkään aikuisten juhla, toki siinä on se oma salaisuutensa, jonka vuoksi joulua rakastan: Jeesuksen syntymäjuhla. Mutta lasten iloa ja riemua on niin ihana seurata vierestä, vaikkakin se enimmäkseen liittyykin lahjojen saamiseen.

Titityy

Tämä talvi on ollut erikoisen luminen (jälleen) täällä Helsingissä. Lunta tuli ennen joulua ja sen jälkeenkin ihan oikein urakalla. Osa on nyt onneksi jo sulanut, ja kohti kevättä mennään. Linnut ovat löytäneet laulunsa jälleen, talitiaisenkin olen kuullut sirkuttavan "titityy" oikein keuhkojensa voimalla. Valoa on enemmän, mikä on ihana asia. Mielikin virkistyy, kun aurinko paistaa pilvien raosta.

"Nyyttikin" on alkanut ilmoittaa itsestään päivittäin enemmän ja enemmän. Vatsa kasvaa, kuten esikoisestakin, lujaa vauhtia. Käyrillä tosin vielä on pysytty, viime mittauksessa keskellä käyriä. Diabetekseni vuoksi raskautta seurataan tihennetysti myös äitiyspoliklinikkakäynneillä, joissa vauvan kokoa arvioidaan sekä muutenkin pikkuisen, ja tietenkin myös itseni, hyvinvointia. Torstaina olisi seuraava käynti...viikkojakin nyt kasassa JO 24. Aika menee hervotonta vauhtia! Kohtahan se jo syntyy!

Sukupuolen tiedämme, mutta päätimme pitää sen keskinäisenä salaisuutenamme, kunnes Nyytti päättää tunkea itsensä meidän iloksemme. On jännittävää nähdä, miten esikoinen reagoi. Tähän mennessä hän on uteliaana seurannut äidin paisumista, ja kurkistelee paitani alle ja sanoo: "Äidin masussa on vauva!" "Äidin masussa on *****-vauva!" (Tähdet kuvastavat sukupuolta, esikoiselle olemme kertoneet.) Rakas pikku-palleroisemme on jo niin iso mies...pian hänkin täyttää jo kolme.

Isopienimiehemme päätti eilen keikkua syöttötuolissaan. Useasti kielsimme, mutta se nanosekunti, jonka olimme selkä käännettyinä, oli ratkaiseva. Jätkä tönäisi tuoliaan keinumaan ja kaatui selälleen lattialle. Hetken hiljaisuus, sitten suuri itku. Äiti ja isi säikähtivät varmaan vähintään yhtä paljon kuin pikkuinen. Mutta täytyy todeta, että on tuolla kova (pehmeä?) pää! Naarmuakaan ei tullut, ei edes kuhmua. Käytös oli normaalia iloisen vilkkaan minimiehen käytöstä jälkeenkin päin. Toki pitää muistaa, että päävammat ovat salakavalia, aina ei tarvita sitä haavaa tai kuhmua siihen, että sisällä tapahtuisi pahoja. Siksipä pätkäisin omat uneni kahdesti, ja yön aikana herätin pikkuisen tarkistaakseni tajunnan tason. Kaikki oli kunnossa. Aamulla herätyskin oli 5.20, kuten aina. Huh! Säikähdyksellä päästiin. Tuoli tosin menee nyt vaihtoon...jostain pitäisi löytää (anteeksi mainos) Stokken TrippTrapp. Olen kuullut ko.tuolista vain pelkkää hyvää, ja jalat siinä ovat kuulemani mukaan sen verran pitkät, että lapsi ei saa itseään kaadetuksi. Entisemme on ollut halpisversio ko. tuolista, tulipa opittua kantapään kautta, että lapsen turvallisuudesta ei kannata tuotteiden hinnassa tinkiä. Olisi voinut käydä paljon pahemmin.

Kevätsiivous odottaa tekijäänsä. Mahan kanssa alkaa olemaan tosin jo hankalaa kumarrella sohvan tai sängyn alle ja eri paikkoihin muutenkin. Jospa sitä kuitenkin saisi potkituksi itsensä joku päivä jynssäämään kaapit ja hyllyt, lattiat ja pöydät. Ikkunat mies lupasi pestä, siihen minusta ei enää olisi. Mutta ikkunat saavat odottaa kirkasta ulkoasuaan siihen, kunnes säät lämpenevät ja vedet tippuvat räystäistä. -10 asteen pakkasissa ei tee mieli avata suuria ikkunoita, saati ruiskuttaa vettä ikkunaan. :D

Ihanaa kevättä kaikille!

Pitkän tauon jälkeen täällä taas

Onpa aikaa kun olen täällä viimeksi käynyt päivittelemässä. Anteeksi tuhannesti teille, lukijani! Pitkään olen miettinyt että pitäisi kirjoittaa, mutta sitten en ole saanut aikaiseksi. Joko olen ollut liian väsynyt tai sitten mieli on ollut totaalisen tyhjä mielenkiintoisista kirjoitusaiheista, ja olen jo ajat sitten päättänyt, että sellaisessa tilanteessa ei kannata väkisin vääntää "jotain" tekstiä, joka ei sitten kiinnosta ketään. Nyt kuitenkin toisenlaiset fiilarit :)

Paljon on tässä parin kuukauden aikana lomani jälkeen tapahtunut. Työt jatkuvat, pikku-ukkeli kasvaa, talvi tekee tuloaan ja jotain uutta ja jännittävää on myös saapumassa meidän perheeseemme kevään korvilla <3

Nyytti

Kyllä, meille on siis tulossa pikkuinen kevätvauva <3 Tärppäsi pian keskenmenon jälkeen, mistä olin yllättynyt. Jännitin koko 3kk, että onko kohdussa elämää vai ei...sitten vihdoin koitti ultran aika, ja siellähän se pieni uiskentelija näkyi heilumassa <3 Kovasti pyöri ja liikehti, sydän sykki vahvasti <3 Ultraajan oli vaikeuksia saada mittoja otetuksi, kun toinen oli niin eläväinen. Nyt vain paljon tarrasukkia nyytille matkaan, että pysyy matkassa koko loppuajan <3 Laskettu aika olisi 19.5. mutta epäilen, että tämäkin tulokas syntyy hieman etuajassa, kuten esikoisemmekin.

Yksinhuoltajuutta

Kohta on "yksinhuoltajuutta" takana viikon ajan. Mieheni on nyt vuorostaan lomalla "Nipponinmaassa" eli Japanissa ja minä olen viihdyttänyt pikkumiestämme. Kaikki kunnia teille, oikeat yksinhuoltajat...viikko on välillä tuntunut rankalta, varsinkin kun uhmakohtaukset ovat värittäneet arkea. Välillä on kyllä ollut niitä ilon hetkiäkin, kuten tänään, kun pikkuinen palasi mummilasta, jossa oli viikonlopun vietossa. Ilosta kiljahteleva nauru, naama niin hymyssä kuin ikinä vain voi ja lujat rutistushalit ja isot märät suukot <3 Voi miten rakastankaan tuota pikkumiestä <3

Isänpäivä nyt meni sitten vähän arkisissa tunnelmissa. Kahvittelin kyllä oman isäni kanssa, joulutorttuja ja ihania kinuskisuklaakilpikonnia mutustaen. Nämä olivat yllättävän helpot tehdä: pekaanipähkinöitä kilpparinmuotoon, Amor-kermakarkkien sulatusta kermatilkassa, köntti sulaa kinuskia kilpparien keskelle, jähmetys, sitten molemmin puolin sulatettua suklaata ja välissä tietysti jähmetys uudelleen. Avot! Kuva ja idea ovat sisareni blogista, www.elamanivuosi.blogspot.com

Omista kilppareistani ei ihan noin kauniita tullut, mutta hyviä (ja kaloripommeja) ne silti olivat. Hyvin vievät sokerihimon hetkeksi...montaa ei pysty kerralla syömään :D

Sisareni on meistä se innokkaampi leipuri ja kokkaaja, vaikka en itsekään mikään poropeukalo kyseisissä toimenpiteissä ole. Itse vain olen usein turhankin laiska alkaakseni kehitellä jotain uutta ja ihmeellistä. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni, hyvä ruoka ja leivonnaiset ovat aina ihania!

Nightwish ja Floor Jansen

Eilen kävin Hartwall Areenalla Nightwishin Imaginareum-elokuvan maailman ensi-illassa. Samalla oli myös heidän ylimääräinen keikkansa uuden hollantilaisen Floor Jansenin kanssa. Täytyy sanoa, että oli U-P-E-A-A. Tarja Turusen aikana en käynyt keikalla, ei tullut vain mahdollisuutta. Anette Olssonin keikalla kävin kerran, olihan hänkin hyvä, mutta tämä tapaus kyllä veti jalat alta ja areena räjähti. Mimmi nahkamekossaan rokkasi kyllä niin mahtavasti että huhhuh. Jäisi monelta tekemättä...selkeästi bändikin nautti esiintymisestä. Koko keikka vedettiin läpi sellaisella rentoudella ja innolla, että sen pystyi hyvin aistimaan.

Itse Imaginareum-elokuva ei sitten oikein räjähtänytkään, ainakaan minulle. Sinänsä hyvin tehty ensimmäiseksi elokuvaksi tekijöiltään, mutta juoni oli mielestäni melkoisen sekava, enkä oikein saanut kiinni juonen "punaisesta langasta" jotta olisin jaksanut täysillä keskittyä elokuvaan. Ilmeisesti moni muukin ajatteli samoin, ja lähtikin kesken pois. Itse nökötin paikoillani elokuvan kiltisti loppuun, mutta, myönnetään...silmät lupsuivat lahjakkaasti. Ehkäpä vaikutti myös se, että olen kai vanhentunut, tai sitten tämä pienen lapsen kanssa eläminen vain on tehnyt sen, että ei jaksa enää valvoa puolille öitä. Kotona olin puoli yhdeltä...yleensä siihen aikaan olen nukkunut jo kolmisen tuntia :D

Elokuvasta en onneksi paljoa odottanutkaan, olin ensin ajatellut, etten olisi edes jäänyt sitä katsomaan, mutta päätin sitte kuitenkin katsoa, kun liput olin ostanut. Onneksi en tosiaan odottanut paljoa, koska muuten olisi pettymys ollut kohdallani suuri. Kauhua musikaalissa, luurangolta näyttäviä lumiukkoja...moni pätkä oli ihan ok, mutta sitten osa oli semmoista kuraa että itketti melkein. Musiikki oli hyvää, mutta monessa pätkässä tuli mieleen vain liikaa yritystä ympätä kymmenet musiikkivideot yhdeksi elokuvaksi. Noh, joka asiassahan on se "eka kerta", jos tyypit tekevät toisen elokuvan, ehkä se on sitten parempi. Who knows? :)

Nyt taidan mennä katselemaan Tanssii Tähtien kanssa ja rentoutumaan ennenkuin yöpuu kutsuu minuakin. Pikkumieheni nukahti heti, kun päänsä tyynyyn sai. Ilmeisesti mummilaviikonloppu oli ollut väsyttävä, tai sitten vain oma sänky ja iltapalaa edeltänyt saunominen uuvuttivat <3

Hyvää Isänpäivää kaikille isille! Olette onnittelunne ansainneet!

Pigeon point, Tobago

Luulin nahneeni paratiisin ollessani Maracas Bayssa. Voi miten vaarassa olinkaan. En ollut oikeasti nahnyt viela mitaan.

Aamusta aikaisin eilen lahdimme kohti satamaa, josta katamaraani lahti viemaan meita kohti Tobagon saarta. Matka saarelle kestaisi n.3,5h. Otin varuiksi matkapahoinvointitabletin, kirjeystavani kun kertoi virtauksista, jotka saattaisivat keikuttaa laivaa paljonkin. Matka kuiteknin oli yllattavan rauhallinen, pienta keikutusta mutta ei mitaan mika olisi aiheuttanut pahoinvointia.

Laiva itsessaan ei ollut kummoinen, sisalsi baarin, kahvilan seka istuimet joilla matkustajat saivat istuskella. Sisalle mentiin autokannen kautta, ensin piti menna check inin kautta, josta lapivalaisun lapi ja laivaan.

Aamiaiseksi soimme laivalla munia ja pekonia, ostinpa jattilaissuklaamuffinssinkin. Josta tosin soin vain puolet, ei sellasta jaksanut kokonaan syoda. Kuva siita myohemmin :)

Tobago

Saavuimme Tobagoon, ja jo satamaan tullessamme tiesin tulleeni oikeaan paratiisiin. Vehreytta silmankantamattomiin, ja niin kauniin nakoista muutenkin. Satamassa tosin odottivat taksikuskit, jotka vakisin yrittivat saada meita suostumaan kyytiinsa. Onneksi meilla kuitenkin oli kuski jo tiedossa, kirjeystavani isoisan serkku, joka kuskasi meita ympariinsa. Kiitimme siis kauniisti, ja odotimme hanta saapuvaksi.

Kun paasimme autoon, suuntanamme oli mikapa muukaan, kuin ranta. Sinne halusimme, karistamaan ihoa lisaa. Odotin kovasti, koska kirjeystavani oli alkuun jo mainostanut etta Tobagon rannat olisivat jotain viela mahtavampaa kuin aiempi Maracas jossa olimme.

Pigeon Point

Rannalle oli paasymaksu. Lisaksi ostimme koralliajeluliput, jotka olivat ehkapa paikalliseen hintatasoon hieman turistiluokassa. Hinta nimittain oli lyhyessa ajassa kirjeystavani mukaan lahes tuplaantunut. Silti nain suomalaisittain hinta oli suht edullinen, ehka n. 13e per nena.

Rannan nahtyani tiesin tulleeni paratiisiin. Piegeon Point on jotain aivan uskomatonta. Kirkasta merta silmankantamattomiin, ihanaa valkoista rantahiekkaa. Palasin halusta juosta ja upottaa itseni ihanaan suolaveteen, ja sen teinkin.

Pian lahdimme koralliajelulle oppaamme Matheun johdolla. Han vei meidat perati ihan kahdestaan, yleensa oppaat haluavat useamman ihmisen mukaan koska kustannukset tottakai vaatisivat sita. Me kuitenkin saimme ihan oman ajelun.

Veneessa oli lasipohja, josta pystyimme kuikuilemaan koralleja. Niin ihmeellista, miten sellaista oikeasti voikin olla olemassa. Olinhan mina nahnyt jo Thaimaassa haamatkalla korallia, mutta tama oli jotain ihan ihmeellista. Ihanan varisia kaloja, jopa yhden isohkon kilpparin naimme ja Matheu yritti napata sen meille lahempaa tarkastelua varten, mutta kilppari oli nopeampi.

Snorklausta kalaparvessa

Reissu oli hintansa vaarti. Paasimme jopa snorklaamaan! Ensin ajattelin etta ehka voisin snorklata ilman pelastusliiveja, mutta muutin nopeasti mieleni. Kuitenkin syva meri, ja ilman liiveja vasyisin nopeasti. Liivit laitettiin vyotarolleni ja maski naamalle ja ei kun menoks.

Maailma on niin ihana. Meri on ihana. Koralli on aivan upeaa. Uskomatonta etta jotain sellaista onkin olemassa. Sadottain kirkkaansinisia ja muun varisia ihania pienia kaloja, isojakin, joita vain akvaarioissa tai luontodokumenteissa on tottunut nakemaan. Snorklailin parinkin parven paalla ja toivoin salaa etta kalat tulisivat tutkimaan kasiani mutta olivat siihen liian arkoja.

Nylon Pool

Keskella merta oli ihmeellinen paikka nimelta Nylon Pool. Siina kohti oli vesi niin matalaa, etta se yletti vyotaroon. Siella pystyi kunnolla seisomaan! Olisiko se sitten suomeksi atolli, vai mika lie, mutta uskomatonta se oli. Olin tottunut siihen etta rannalla uidaan, mutta nyt paasin pulikoimaan keskella merta niin etta jalkani ylettivat pohjaan :D Uskomatonta. Kuvaa en nyt tahan loytanyt kunnollista netista, joten lisaan sen myohemmin, kunhan kotiin paasen ja saan omani koneelle.

Nylon Poolilta lahdimme takaisin kohti rantaa. Menin veneen katolle ottamaan viela aurinkoa. Ei ehka olisi pitanyt, tai ainakin olisi kannattanut lisata sita kuuluisaa aurinkorasvaa ennen. Sain nimittain lahjaksi punertavanruskean ihon.

Kiertoajelua ja kotimatkaa

Rannalta lahdimme ajelemaan ympari Tobagoa. Itse olisin ehka mieluummin lojunut vain rannalla, olihan tama viimeinen rantapaivani paratiisissa. Mutta kohteliaisuudesta kuskiamme kohtaan tottakai suostuimme. Maisemat olivat kauniita, ja joitain kuviakin sain hyvia. Niita saatte ihastella myohemmin :)

Aikataulumme oli tiukka, olisimme mieluusti jaaneet yoksi Tobagolle mutta kirjeystavallani olisi seuravana paivana luentoja, joten se ei ollut nyt mahdollista. Hadintuskin ehdimme paluulaivaan, koska edellamme meni joku tylsa kuski joka ei vain osannut ajaa: istuskeli risteyksessa ja vain chillaili. Onneksi ehdimme laivaan kuitenkin ja paasimme turvallisesti takaisin Port of Spainiin.

Kirjeystavani aviomies on poliisi, ja hanella on taman viikon ollut joku kurssi jolla han on ollut, enka ole hanta tavannut. Illalla han kuitenkin pistaytyi, ja oli erittain mukava tutustua. Hieman kuumotti nahda takalaisen poliisin varustus: rynnakkokivaari roikkumassa selasta. Varovaisesti kertoilin miten suomalaiset poliisit toimivat, etta meilla riittaa paa-asiassa etalamauttimen kaytto. Han totesi, etta taalla he kayttavat aseita...itse en hirveasti ymmarra ideologiaa miksi heti pitaa ensimmaisena kayttaa vahvinta mahdollista voimaa, mutta, maassa maan tavalla...silti olen onnellinen siita etta meilla Suomessa ei ensimmaisena oteta rosvoakaan hengilta.

Sammakonmetsastysta

Nukkumaan mennessani alysin verhossa roikkuvan pienen pienen sammakon. En pelkaa kyseisia tyyppeja, mutta hieman mielessani kavi etta mitas jos tama trooppinen kaveri onkin myrkyllinen. Yritimme kirjeystavani kanssa napata vikkelan Sakun, mutta tama veti pidemman korren: pomppasi lattialle ja eihan sita loytynyt. Alkoi lievasti hermostuttaa, etta mita jos se yolla pomppaa sankyyni ja jos onkin myrkyllinen ja sitten saan jonkun allergisen reaktion...ei muuta kun taskulampun kanssa lattiatasoon ja etsimaan. En lisaksi halunnut salamatkustajia matkalaukkuuni kohti Suomea...

Aikani etsittyani huomasin Sakun. Siina se istua nokotti ja katseli minua pyoreilla silmillaan. Oli muuten melkoisen pieni tyyppi, ehka pikkurillinpaan kokoinen. Talouspaperi on oiva apuvaline ei-toivottujen seuralaisten nappaamiseen. Yllatin Sakun ja nappasin selasta kiinni, rutistin, ja viskasin julmasti vessanponttoon. Kylla, olen murhaaja. Saku kohtasi loppunsa. Enka edes kadu yhtaan. Hyi minua. Aamulla sain lisaksi tietaa etta Saku ei olisi ollut myrkyllinen, mutta se oli lajiaan flying frog eli lentava sammakko. Onneksi loysin sen, ettei paassyt lentamaan lakanoihini...

Iltapalaksi soimme Papa John'sin ihanaa pizzaa. Nam! Saisi kyseinen ketju rantautua Suomeenkin. Voittaa nimittain maahanmuuttajapizeriat 10-0...

Halusin tai en, nyt alkaa viimeinen paivani paratiisissa. Huomena aamulla aikaisin lahtee lento kohti Miamia, Lontoota ja Helsinkia. Olen ikuisesti kiitollinen etta sain mahdollisuuden kokea taman kaiken enka voi ikina korvata vieraanvaraisuutta ja ystavallisyytta jota olen osakseni saanut. Toivottavasti kirjeystavani paasee joskus Suomeen vastavierailulle, niin saan mahdollisuuden yrittaa.

Trinidad & Tobago, kiitos ihanasta viikosta! Muistelen tata lomaani ikuisesti.

Elaintarhaa ja Mangrovesoita

Tanaan suuntana oli ensimmaisena paikallinen elaintarha Port of Spainissa. Ennen paikalle saapumistamme soimme picnic-tyyliin isantaperheeni aidin tekemaa aivan ihanaa curryankkaa. Ai etta...maistuis varmaan sullekin?

Elaintarhalle saavuttuamme huomasin, etta liput kustansivat nauretavan vahan nain suomalaisittain: kaikilta neljalta plus 1v lapselta yhteensa n.10e verran. Pulitinpa koko perheelle sitten liput, ei sen vuoksi, etta olisi ollut halpaa, vaan koska olen ikuisessa kiitollisuuden velassa enka edelleenkaan keksi, kuinka velasta paasisin eroon.

Elainparat olivat minun nakokulmastani ja Suomalaisiin elaintarhoihin, joissa elaimet melkeinpa nauttivat oloistaan, katsottuna aivan liian pienissa kopeissa. Leijonaraasu kulki hermostuneena edestakaisin pienessa kopperossa, viereinen hieman suurempi aitaus oli remontissa. Eipa leijona muutenkaan kovin hyvinvoivalta nayttanyt. Paikalla oli kuulemma ollut toinenkin leijona ja tiikerikin, mutta ne olivat kuolleet. Syysta x...mieleen tuli, olisivatko ahtaat olot olleet osasyyna?

Erilaisia lintuja oli paljon. Seka kaloja. Apinoita, jopa hirvia olisi loytynyt. Niita koin kuitenkin nahneeni Suomessa ihan tarpeeksi, joten skippasin sen osion. Muutenkin mielestani elaintarha oli hieman pettymys, olin odottanut jotenkin enemman eksoottisia lintuja ja muita elukoita, mutta lisaksi tiiviisti kalteroidut hakit aiheuttivat hieman ongelmia elainten nakemiseen ja varsinkin valokuvaamiseen.

Anakondaa metsastamassa

Elaintarhasta suuntasimme Mangrove-suolle ja suoajelulle. Vetta tuli aluksi kaatamalla, ja ehdin jo pelata, etta reissu ei toteutuisikaan. Oppaat nimittain vahan vihjailivat etta sateessa ei kannattaisi lahtea, ja etta varsinkaan jos meita olisi lahdossa vain kaksi, heidan ei olisi kannttavaa lahtea. Mielessani rukoilin ja pyysin etta sadepilvet vaistyisivat. Ei aikaakaan, kun sade ensin rauhoittui ja sitten pilvien takaa jo paistoi aurinkokin. Rukous kuultiin! Lisaksi mahduimme mukaan hienosti, koska sateen loputtua ihmisia tuli muualtakin lisaa matkalle mukaan.

Lahtiessamme oppaamme varoitteli etta puissa ymparillamme saattaisi majailla kaarmeita. Jannittyneina kysyimme, eivathan ne vain hyppaisi niskaamme? Kuulemma koskaan niin ei ollut kaynyt mutta mikali kavisi, ei hataa, urheat oppaamme heittaisivat kaarmeet yli laidan. Pelastusliiveja olisi ollut jossain, mutta niita ei otettu mukaan. Niita kysyessani sain vastaukseksi etta suo on matalaa, siina mahtuu kahlaamaan, mutta jos tahdon, voin saada liivit. Jatin kuitenkin rannalle...

Nakymat olivat kuin suoraan Anakonda-elokuvasta, vaikka ko. elokuva onkin kuvattu Amazonilla eika taalla. Melkein jannitti, mista kulmasta jattikaarme hyokkaisi ja nielaisisi seurueemme. Yhdessa puunoksassa roikkuikin kaarme, joka aiheutti vilunvaristyksia kurkottamalla kaulaansa meita kohti...oppaamme rauhoitteli sen olevan "vain" boa, ei myrkyllinen. Purisi ikavasti mutta ei olisi myrkyllinen. Okei...

Kaimaaneita, rapuja, lintuja

Erilaisia rapuja nakyi jonkin verran. Yhta pidin jopa kadessani. Kotilot olivat tehneet pesan puiden juuriin jotka nousivaat vedesta. Kolibrin bongasin rapyttamassa vinhaan tahtiin siipiaan, seka niin paljon ravunpunaisia scarlet ibiksia etten olisi ikina uskonut. Ko. linnut kokoontuvat aina auringonlaskun tullen yhden saaren puihin oksiin yoksi. Nakyma oli upea. Lintuja tuli ja kaikki keraantyivat eri oksille. Saaren puut nayttivat kuin olevan taydessa kukassa.

Yhden pienen kaimaaninkin naimme uivan suolla. Kaimaani, eli jonkinsortin pieni krokotiili. Enpa haluaisi sen kaverin kanssa samaan altaaseen uimaan...

Huomena on luvassa taas vahan rauhallisempi paiva. Kirjeystavani on luennoilla, ja perheen anopin ja apen kanssa suuntaamme lounaan jalkeen shoppailemaan. Pitaa jotain keksia toihin tuliaisiksi, seka jotain kivaa olisi viela mukava ostaa itsellekin. Ja kait se kotivakikin jotain odottaa...

Nyt alkaa vasyttaa niin ihanan paivan jaljilta etta taidan painua nukkumaan kerrankin ajoissa. Tiistaina suuntaamme kirjeystavani kanssa paratiisiin Tobagon saarelle. Sielta varmaan seuraavan kerran seuraa postaus :)

Onnen kyyneleet, takin kaulukseen, kuin tahtitarhalleen, ne putoaa...

Paiva oli ikimuistoinen. En ikina olisi uskonut, etta kokisin jotain nain ihmeellista.

Lahdimme aamupaivalla kohti Maracas Bayta, hiekkarantaa. Odotuksissani odotin jotain vastaavaa kuin Pitch Lake-reissulla. Ajelimme pitkaan, parin tunnin ajan. Ylos vuoren rinteita, pienia kapeita teita. Upeita maisemia nain ymparillani...en voinut ymmartaa etta tallaista olisi. Voi minua, en yhtaan osannut arvata, mita nakisin kun saapuisimme perille...

Yhdessa kohtaa pysahdyimme ostamaan katukojuista hieman makeisia. Fudge oli samantapainen kuin Suomessa, mutta voi sita makueroa! Taman paikan fudge oli jotain aivan uskomattoman suussasulavaa ja ihanaa...naminaminaminam... Tassa vaiheessa hieman pelkasin,etta mitahan reissusta tulee. Iski paalle nimittain raju sadekuuro, ja matkalla tihutteli myos tasaiseen tahtiin. Mielessani rukoilin, etta Jumala antaisi sadepilvien vaistya, kunhan rannalle paasisimme.

Maracas Bay

Kun saavuimme perille, henkeni salpautui. Nakyma edessani oli kuin suoraan googlen sivujen kuvista. Ja viela upeampaa. Eihan mitaan ihanuutta pysty tarkasti kameralle vangitsemaan. Palmuja, kirkas meri, pitka, valkoinen hiekkaranta...unelmani. Eika merkkiakaan sadepilvista. Onnenkyyneleet alkoivat valua silmistani. Ikuinen unelmani, haaveeni, se oli vihdoin toteutunut. Enka ollut ollenkaan osannut kuvitella, etta jokin olisi voinut olla yhtaan mitaan tallaista.

Kuvat on otettu Googlen kuvahausta, koska en vielakaan pysty laittamaan omia ottamiani koska kaapeli puuttuu. Mutta tallaista oli vastassa.

Kaiken hyvan lisaksi kirjeystavani kertoi, etta kun tiistaina suuntaisimme Tobagon saarelle, luvassa olisi jotain viela parempaa. Voiko mikaan oikeasti olla parempaa kuin tama?

Onnenpaivani

Aallot olivat huimia. Yhden aallon rynniessa ylitseni kadotin vahvuuksilla olevat aurinkolasini. Ne tippuivat aallon mukana paastani. Hieman hermostuin, mina kun olen ilman laseja kaytannossa sokea. Onneksi omat lasini olivat toki mukana, ja laukusta ne kavin hakemassa. Kavelin takaisin mereen, oletin toki etta eihan niita laseja enaa loytaisi, minka vesi tuo, sen se viekin. Mutta ei kauaakaan, kun huomasin jaloissani jotain tuttua: aurinkolasini! Ihmeellisesti aalto ei ollutkaan vienyt niita kauaksi, vaan ne jaivat lahelle lillumaan.

Onneni ei tahan loppunut: vein aurinkolasini laukulleni loydettyani ne, etteivat ne nyt enaa katoaisi. Palattuani ohitseni ui viiden dollarin seteli {paikallinen TT dollari). Alkoi hieman naurattaa, pitaisikohan lotota? Seteli oli vielapa taysin kayttokelpoinen, mita nyt hieman marka.

Lounaaksi ostimme rantakahvilasta haipurilaisen. Oli muuten ihan hyvaa. Mausteita sai lappaa oman makunsa mukaan tiskilla olevista kupeista. Juomaksi kumosin paikallisen oluen, joka muuten jai nyt suosikikseni. Harmi, etta sita ei Suomesta loydy.

Onni on rento olo

Ottaessani aaltoja vastaan, maatessani reporankana rannalla auringon lammittaessa ihoani, kaivaessani ihanaa valkoista kuumaa hiekkaa varpaillani, tajusin sen. Onni koostuu pienista elaman asioista. Tama loma tuli niin tarpeeseen...ja niin oikeaan kohtaan. Kotona olin hirvean stressaantunut ja vasynyt. Stressasin turhistakin asioista. Taalla olen miettinyt vain, etta toivottavasti olisi aurinkoa, kun menemme rannalle. Ja olen nauttinut! Olen tuntenut itseni vapaaksi kuin taivaan lintu. Olen niin onnellinen etta paasin tanne.

Saimme wifinkin toimimaan. Kirjeystavani lisasi puhelimeni jotenkin verkkoyhteyden listalle, etta sain "luvan" puhelimelleni yhdistaa wifiin. Nyt toimii siis sekin yhteys! Tosin, kun olen niin tumpelo teknisten laitteiden kanssa, en tieda, miten onnistuisi kuvien lisaaminen wifin valityksella. Ja toisaalta, tahdon myos saada muokattua kuvista oikean kokoisia ja hyvia tanne laitettavaksi, ennenkuin laitan niita tanne. Joten joudutte viela jonkin aikaa odottelemaan paratiisikuviani, mutta kylla ne sielta tulevat, lupaan sen :)

Huomena vuorossa sight seeing ja elaintarhareissu seka illalla suoajelu veneella katsomaan lintuja, jotka auringon laskiessa palaavat pesilleen. Lintujen varitys on punainen johtuen niiden syomista ravuista.

Jaan kylla ikuisesti velkaa isantaperheelleni tasta ihanasta kokemuksesta. He ovat kuskanneet minua ympari Trinidadia, uhraten omaa aikaansa ja varojaan. En tieda, kuinka voisin ikina korvata taman vieraanvaraisuuden. Toivottavasti saan kirjeystavani joskus vastavierailulle, niin voin ainakin yrittaa :)

Tervetuloa Paratiisiin!!!

Pitkaakin pidempi lentoreissu. Matkustamista valilaskuineen yhteensa ehka 24h. Miettiminen Miamissa, pitaako matkalaukku nyt checkinnata uudelleen vaiko eiko. Suomen paassa virkailija nimittain vaitti, etta laukku pitaisi uudelleen check innata, vaikka laittoikin lopullisen tarran laukkuun. Usealta virkailijalta kysyttyna, ei tarvinnut. Sitten tuli ongelma, Suomesta kentalta ostamani, sinettipussiin laitettu salmiakkikossupullo isantaperheelleni. Miamin lentokenttavirkailijoiden mukaan liian iso vietavaksi koneeseen, vaikka olikin ostettu kentalta ja sinettipussissa. Ei muuta kuin kasimatkatavaralaukku checkinniin...ja tottakai unohdin ne muumimukit ja kupit sinne. Jannitys, sailyvatko ehjana. Onneksi sailyivat. Kone lahti Miamista noin 45min myohassa. Myrskyn vuoksi. Miamin kentalla luin wifin kautta Iltasanomista, etta Karibialla oli ollut suuri maanjaristys ja tsunamivaroitus. Nice...sen tahdoinkin kuulla enne reissua. Noh, suuri helpotus oli, etta varoitus oli jo peruttu, eika koskenut edes Trinidadia. Vihdoin koneen lahdettya, torkuin jonkin aikaa koneessa. Sitten yritin lukea, ja lopun aikaa jannitin. Vihdoin laskeuduttuamme jannitin, ottavatko minut tullissa kiinni, vaikka mitaan salattavaa ei ollutkaan. Paasin lapi tarkistuksista, ja tapasin n.15v sitten saamani kirjeystavani. Han oli juuri sita mita olin kuvitellutkin, ihana, hymyilevainen, aito. Appivanhempansa olivat myos minua vastassa, heidan luonaan asuisin taman ihanan viikon.

Koti

Ajoimme pitkan matkan mita hurjempaa vauhtia. Jannitti reilusti, paastaisiinko perille asti. Noh, hyvin paastiin, ja koti, jossa asuisin viikon, oli todella kaunis. Paljon tavaraa tosin, ja minun pikku-alkovini oli pieni, mutta juuri taydellinen minulle. En mitaan isoa lukaalia olisi tarvinnutkaan. Appivanhemmat tosin ehdottivat etta jos minun olisi liian kuuma nukkua, he voisivat vaihtaa huonetta kanssani. Ihan kuin tosissani suostuisin sellaiseen...kaksi tuuletinta pyorimassa riittivat pitamaan huoneen viileahkona, ja en olisi suostunut huoneenvaihtoon, vaikka ei olisi riittanytkaan. Ylitsepursuava vieraanvaraisuus nakyi myos seuraavana aamuna. En ollut kovin montaa tuntia yolla nukkunut, kiitos aikaerorasituksen, mutta olin kuitenkin suht pirtea. Kirjeystavani aiti antoi minulle pussillisen T-paitoja, joita oli ostanut minulle, miehelleni ja lapselleni St.Martinin saarelta, jossa oli ollut lomalla miehensa kanssa. Hieman hammentyneena otin lahjan vastaan, eihan minulle olisi tarvinnut mitaan ostaa. Kehoitus asua kuin kotonani vain lisasi hammennystani: olisihan minun nyt ainakin jotain maksettava ruoasta jota syon. Tata ehdotusta ei hyvaksytty, joten pitaa olla luova ja keksia jokin muu keino korvata tama ihanuus ja ylellisyys ja vieraanvaraisuus jota saan kokea.

Pitch lake ja hiekkaranta

Eilen lahdimme liikkeelle siina klo 11 tienoilla. Ensin kavimme syomassa paikallisessa Halal-tyyliin kokkaavassa muslimien grillissa. Enka edelleenkaan saanut maksaa isantaperheeni ruokia, he halusivat valttamatta maksaa myos omani. Ruoka oli ihan hyvaa, mutta jatin syomatta lisukkeena olevan salaatin, koska en ollut varma, kuinka sita oli sailytetty. En ihan usko, etta +36 asteisessa helteessa salaatti pysyisi kovin tuoreena... Ruokapaikasta suuntasimme San Fernandoon, jossa oli paikallinen nahtavyys, yksi maailman kolmesta luonnon pitch lakesta eli pikijarvesta. Minulla on omiakin kuvia kamerassa, mutta wifi ei toimi jostain syysta, jota en ole saanut selvitettya, eika minulla ole siirtopiuhaa mukana, joten en saa omia kuvia nyt lisattya tahan. Kuva tassa on otettu netista. Pikijarvi on nimensa mukaan luonnon oma ihme, se koostuu piesta. Siita jalostetaan asfalttia. Jarvesta 75% on kavelyn kestavaa, ja loput 25% sulaa pikea, joka oppaan mukaan pystyisi nielaisemaan kolmekin ihmista ja siihen loppuisi elama. Kukaan kuulemma ei hanen tietonsa mukaan ole kuollut, mutta yksi mies oli 1989 paattanyt olla tyhmanrohkea ja mennyt itsenaisesti kavelemaan tyttoystavansa kanssa jarvelle. Oli astunut sulaan pikeen ja uponnut rintaansa myoten. Tyttoystava oli paniikissa juossut hakemaan apua ja mies selvisi, mutta joutui suuriin laaketieteellisiin hoitoihin. Paatinpa sitten kulkea tarkkaan oppaan jalanjaljissa...

Ihana lampo

Kuuma oli. Minulla oli aurinkorasvaa laitettuna, silti aurinko otti ja poltti hieman. Ei onneksi pahasti, mutta pikkuisen olen nyt punertava kaulasta ja kasista. Onneksi silti pidin sita rasvaa mukanani, mitahan olisi tullut jos en olisi yhtaan rasvannut? Pikijarven jalkeen poikkesimme laheiselle Vessiny Beachille. Aivan ihana palmuineen, pitkine hiekkarantoineen ja ihanan kuumine aaltoineen. Juoksin suoraa mereen ja nautin! Melkein onnen kyyneleet tulivat kasvoilleni, kun tunsin itseni niin vapaaksi ja onnelliseksi, silla hetkella ei ollut stressin haivaakaan. Toki kaipasin perhettani ja mietin, kuinka ihanaa olisi, jos he voisivat olla mukanani, mutta paatinkin, etta seuraavalla kertaa tulemme yhdessa. Joko tanne, tai sitten muualle paratiisiin. Katsokaa ja itkekaa...taalla mina vietan ihanan aurinkoisen kuuman viikon! Terveisia vaan sinne syksyiseen kylmaan sateiseen Suomeen ;)

Paivan reissaaminen vaati veronsa ja alkoi vasyttaa. Lahdimme pois ja menimme kotiin. Kotona soin vahan munakasta ja leipaa, (ruisleipaa kannoin tanne mukanani ja kylla he ihan siita taisivat tykata, eivat ainakaan valittaneet :D) ja muutaman tunnin jaksoin kykkia ylhaalla. Sitten silmat alkoivat lupsua siihen malliin etta oli pakko menna nukkumaan. Tosin seuraava paiva olisi lepoa osaltani, koska kirjeystavallani olisi pakollinen luento koululla jatko-opiskelujensa suhteen, ja en yksinani uskalla lahtea reissaamaan keskelle tuntematonta Karibiaa, joten olen taalla kotona ja huilin. Olen niin onnellinen etta paasin tanne. Ensimmainen paiva oli ihana, viela noin viikko ihanuutta jaljella. Sunnuntaina menemme rannalle, tiistaina suunta on Tobago 3h kestavalla lauttamatkalla. Harmi ettemme voi siella viipya yon yli, kirjeystavallani on maanantaina ja keskiviikkona luentoja, mutta kylla se yksikin paiva riittaa. Paratiisi. Tata se on.