Sisätautilääkärini joku vuosi takaperin sanoi minulle, että diabetestyyppini saattaa olla sellainen, että olisi tasapaino verensokereissani millainen tahansa, en tule saamaan lisäsairauksia. Ainahan tasapainoni ei ole ollut mikään optimaalinen, teininä varsinkin tuli kapinoitua ja lintsattua verensokereiden mittauksissa sekä insuliinien ottamisessa. Tasapaino oli vähän mitä oli.
Nyt raskausaikana silmänpohjat kuvattiin uudelleen. Tämä tehdään rutiinisti diabetikoille, koska raskaus voi pahentaa jo alkaneita muutoksia, mekanismia en täysin tiedä. Jos muutokset ovat todella pahat, alatiesynnytys ei ole mahdollinen sen aiheuttaman paineen vuoksi, joka voisi puhkoa silmiin syntyneitä verisuonimuutoksia.
Tuloksissa kesti aikansa. Kuvaus oli ennen joulua, ja joululomat sun muut aiheuttivat ruuhkaa sille yhdelle raukalle lääkärille, joka yritti itsestään lausua kaikkia satoja kuvattuja kuvia. Lausunnon viimein tultua, tuomio oli omasta mielestäni tyly: "Yksittäisiä mikroaneurysmia o.a. Erittäin lievä taustaretinopatia. Uusintakuvaus 3kk. Asetettu jonoon."
Kuva ei ole omasta silmästäni, vaan jostain googlen kuvahausta napattu. Silmässä näkyy lievä taustaretinopatia, näin maallikon silmin kuvasta ei ymmärrä mitään, mutta olettaisin muutosten olevan noita pienenpieniä pisteitä, joita siellä täällä kuvan oikeassa alareunassa näkyy.
Taustaretinopatiamongerrusta
Yleisesti taustaretinopatiasta tiedän, että muutokset voivat pysähtyä, mikäli tasapaino sokereiden suhteen pysyy hyvänä. Asettaa paineita lisää tämän taudin kanssa tappeluun. Mielestäni tasapainoni on ollut hyvä, pitkäaikaistasapainoa mittaava laboratoriotulos on ollut alle 7 jo pitkään (normaali muistaakseni jotain 4-6) ja jos vielä tasapainoa kiristäisin, tarkoittaisi se sitä, että olisin shokin rajamailla jatkuvasti koska sokerit menisivät liian matalille. Silläkin tämä diagnoosi oli shokki...olin kuvitellut, että olen hoitanut itseni sen verran ideaalisti, että olisin suojassa. HUOH! Jälleen toivon, että tämä tauti olisi parannettavissa vaikka leikkauksella...lisäsairauksia tähän sotaan en enää olisi halunnut. Noh, jos tämä "lisuri", joksi sitä nimitän, (lisäsairaus) etenee huonommaksi, jossain vaiheessa saan lisäprosentin invaliditeettivähennykseni jatkeeksi verotuksessa. Mikä tietää siis sitä, että valtio maksaa minulle tämän taudin sairastamisesta :D Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin :D Insuliinihoitoinen tyypin 1 diabetes ilman lisäsairauksia oikeuttaa itsessään 40% invaliditeettiprosentin saamiseen, ja sillä saa verohuojennuksia. Sitten, mikäli tulee noita ihania lisureita kiusaamaan ja ovat tarpeeksi vaikeita, prosentti kasvaa. Kohtahan mä saan varmaan invaparkkioikeuden :D Nojoo. Vitsailut sikseen.Totuttelua ajatukseen
Tässä on nyt sitten totuteltava ajatukseen, että silmäni eivät tule enää olemaan "koskemattomat". Siitä voin olla ylpeä, että näin kauan, 24 vuotta, sain ne pidettyä terveinä. Kylmä tosiasia ilmeisesti on, että tämä tauti on sellainen paholainen, että se tunkee itsensä soluihin ja tuhoaa elimistöä sokeroimalla joka kolkan, ja tekemällä ikäviä muutoksia, vaikka tasapaino olisi miten ideaalinen. Tiedän monia diabetikoita, joiden silmät on laseroitu jo monta kertaa. Lohduttaa ajatus, että hekin edelleen näkevät, eivätkä ole sokeutuneet. Sehän se näissä silmänpohjamuutoksissa on riskinä, että mikäli ne pääsevät erittäin pahoiksi, eikä tasapainoa saada kuntoon jotta muutokset pysähtyisivät, tuloksena olisi vääjäämättä sokeutuminen. Ennen vanhaan sokeutuminen, munuaisten pettäminen, ääreisverenkierron pettäminen ja sitä kautta jalkojen amputointi, olivat arkipäivää ja täyttä totta monelle diabetikolle. Kiitän nykyistä lääketiedettä, ja ennenkaikkea Jumalaa siitä, että hoito on kehittynyt siihen mitä se nykyisin on, eikä minun kohtaloni ole pakko johtaa siihen että kulkisin valkoisen kepin kanssa pihalla ja saisin opaskoiran johdattamaan kävelyäni. Tappelua tämä on, ikuista sotaa. Mutta en aio antaa periksi. Rukoilen ja toivon, että elinaikanani tapahtuu läpimurto, ja tämä tauti voitetaan. Tavalla tai toisella. Ihmeitä tapahtuu. Voitte nauraa tälle, mutta minä en naura. Uskon todella vahvasti ihmeisiin, niitä on tapahtunut, ja tapahtuu. Ehkä jonain päivänä saan laittaa insuliinipumpun sekä verensokerimittarin naftaliiniin ja arkistoida ne jonnekin hyllyn perukoille. Katsella niitä ja miettiä, että kerran elämäni oli noiden varassa. Mutta ei enää. Sitä päivää odotellessa :)
