Pikkumiehen 2v-juhlat VOL 1

Aika on kulunut kuin siivillä. Vasta minulla oli sylissäni maailman suloisin pieni nyytti, 3855g ja 50cm. Nyt sängyssään koijailee 87cm ja 13kg 380g painava lumoava miehenalku. Mihin se aika hujahti? Minne äidin vauva katosi? Nojaa, taitaa se mennä niin että tuo pikkuinen on minulle aina vauva, oli sitten 1kk tai 18v...

Totoroa naamariin

Mussukkaiseni lempisatuhahmoihin kuuluu japanilainen Naapurini Totoro. Tuo suloinen nallenaama, mikähän lie olisi lajiltaan? Noh, Totoro. Harmaavalkoinen pelastaja, lasten suojelija, puiden kasvattaja. Niille teistä, jotka ette ole Totorosta kuulleetkaan, suosittelen ostamaan tai vaikka vuokraamaan ko. elokuvan. Loistava!

Itsehän en aiemmin meinannut suostua animea paljon katsomaan. Japsianime ei ole koskaan oikein napannut minuun, mutta mieheni sai suostuteltua minut kerran katsomaan Totoron ja se oli loistava. Pikkumiehemme oli myös aivan myyty, kun kerran katsoimme leffan yhdessä: elokuva kestää n. 1,5h. Kuinka moni pikkuinen jaksaa katsoa tuon mittaisen leffan yhtäputkea? En tiedä. Mutta meidän ukkelimme jaksoi. Leffaa on pitänyt pyörittää tuon kerran jälkeen läpi monia monituisia kertoja uudelleen ja uudelleen.

Tästä syystä päätimme mieheni kanssa pienen murusemme syntymäpäiville taikoa Totoro-kakun. Hieman mielessäni mietin, että mitenköhän onnistuisi? En ole koskaan ollut hirveän taiteellisesti lahjakas, mieheltäni sitä puolta kyllä löytyy. Päätimme siis kokeilla.

Totoro-kakun muovaus

Mustaa karamelliväriä harmaaseen, kermavaahtoa valkoisiin osiin. Silmiksi karamelliä ja marsipaania, viiksiin mielellään lakunauhaa. Viimeksimainitun löytäminen osoittautui turhan haastavaksi: mustaa lakunauhaa en löytänyt edes kolmesta kaupasta tonkimalla. Punaista Snörreä olisi ollut, mutta eihän nyt Totorolla voi olla punaiset viikset. En voi ymmärtää mihin musta lakunauha on vuosien saatossa kadonnut...Viikset syntyivät sitten mustasta karamelligeelistä.

Pienellä muokkaamisella pyöreästä kakkupohjasta saatiin kananmunanmuotoinen. Toinen kakkupohja sai osan olla vain varaosiksi tehty, korvat ja kädet piti jostain taikoa.

Tällainen siitä sitten tuli :) Olen ylpeä, vaikka itse sanonkin :)

Juhlat VOL 2 vietämme reilun viikon päästä. Nyt oli vähän tynkäjuhlat, koska pikku-ukkeli päätti sairastua kuumeeseen juuri juhlien aattona, ja lapsiperheiden osalta piti perua pippalot tartuntariskin vuoksi. Mutta eipä tuo menoa haitannut, tiedossa on sitten seuraavalle kerralle enemmän vieraita :) Toki myös äidille päänvaivaa, että minkälaisen luomuksen sitä sinne sitten vääntäisi...

Joidenkin unelmien täytyy särkyä, jotta toiset voivat täyttyä

Ennen unelmoin ulkomailla työskentelystä. On se vieläkin haaveenani, mutta ei juuri nyt tässä elämäntilanteessa. Aiemmin haaveilin, että ehkä lähtisin lähetystyöhön, tai johonkin vastaavaan vapaaehtoistyöhön. Unelmoin Afrikan orpojen auttamisesta, köyhien maiden köyhien parissa työskentelystä, kaikesta vastaavasta. Harkitsin myös Punaisen Ristin listoille menemisestä, että voisin olla työskentelemässä katastrofialueilla.

Kaikki tämä jäi kuitenkin taka-alalle, kun rakastuin. Menin naimisiin, ja sain lapsen, josta haaveilin ja unelmoin pitkään. Jossain välissä harmittelin, että unelmani jäi toteutumatta. Mietin, teinkö jotain elämssäni väärin. Jätinkö toteuttamatta sitä, mihin kutsuni olisi ollut?

Kuitenkin nyt, kun sylissäni istuu pieni, rakas, maailman suloisin poikani, huomaan asian, josta voin olla onnellinen. Vaikka aiempi haaveeni jäikin tällä erää toteutumatta, sain jotain paljon parempaa.

Elämäni tarkoitus

Tällä hetkellä elämäni tarkoitus on olla äiti. Pienen lapseni rakkaus ja ilo minut nähdessään on jotain, mistä en ikinä osannut kuvitellakaan. Hoidosta kun pienen hakee, vastaan juoksee kovaa vauhtia maailman iloisin pikkuinen. Kädet ojossa, äitiä huutaen. Iso, kova rutistus, suukotus, ilo. Sama jatkuu kotona, tosin välillä se tuntuu väsyttävältäkin, toinen kun ei malttaisi aina päästää äitiä edes vessaan ilman että haluaa mukaan.

En vaihtaisi poikaani mihinkään. Ulkomaille ehdin myöhemminkin, mikäli sinne vielä halajan. Nyt minun paikkani on kotona lapseni kanssa. Vaikka töissä käynkin, niin muu aika kuuluu pojalleni. Pienen kehitystä on ihana seurata. Joka päivä tulee uusia sanoja, uusia taitoja, kehitystä, kasvua. Sydämeni oikein pakahtuu kun pieni painautuu illalla kainalooni, sänkyyn laittaessa työntää pienen kätensä sängyn pinnojen välistä ja sanoo hennosti: "Täsi!" (=Käsi). Tarttuessani pieneen kätöseen tunnen suunnatonta, sanoin kuvailematonta rakkautta. Minun pieni ihmeeni, minun rukousteni vastaus.

Kiittäkäämme ihmeistämme

Meidän tulisi olla kiitollisia ihmeistämme. Pienistä lapsistamme, jotka ovat ympärillämme. He ovat pieniä niin vähän aikaa, muutaman vuoden päästä minunkin pikkuiseni alkaa opetella itsenäistymistä ja menee kouluun. (Onneksi siihen on vielä 5-vuotta, mutta tällä ajanjuoksulla se on ihan kohta...) Ja sitten koittaa rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, armeija, häät...sitten äitiä ei enää tarvita jokapäiväiseen elämään.

Nyt olen tärkeintä pikkuiseni elämässä. Heti, kun olen iltoja pois töiden vuoksi, ja pikkuiseni ei minua paljon näe, sen huomaa hänen käytöksessään. Enemmän itkua, yöheräämisiä, itkua aamulla päivähoitoon viedessä. On ihanaa olla rakastettu, tarvittu. Toki rakkautta saa myös puolisolta ja läheisiltä, mutta väitänpä, että sellaista pyyteetöntä rakkautta ei saa keneltäkään toiselta, mitä omalta pieneltä lapseltaan saa.

Voin todellakin todeta: "Kun jossain Jumala sulkee oven, avaa Hän toisaalla ikkunan". Elämäni on tässä ja nyt. Pieni poikani sylissäni. Kohta menemme kylpyyn, sitten luemme Hobittia Bilboineen ja Gandalfeineen, ja sitten käymme nukkumaan. Käsi äidin kädessä, kunhan ensin on vaihdettu muutama suukko sängyn pinnojen välistä. Minun pieni poikani, rakastan sinua enemmän, kuin voin koskaan sinulle kertoa <3