Joidenkin unelmien täytyy särkyä, jotta toiset voivat täyttyä

Ennen unelmoin ulkomailla työskentelystä. On se vieläkin haaveenani, mutta ei juuri nyt tässä elämäntilanteessa. Aiemmin haaveilin, että ehkä lähtisin lähetystyöhön, tai johonkin vastaavaan vapaaehtoistyöhön. Unelmoin Afrikan orpojen auttamisesta, köyhien maiden köyhien parissa työskentelystä, kaikesta vastaavasta. Harkitsin myös Punaisen Ristin listoille menemisestä, että voisin olla työskentelemässä katastrofialueilla.

Kaikki tämä jäi kuitenkin taka-alalle, kun rakastuin. Menin naimisiin, ja sain lapsen, josta haaveilin ja unelmoin pitkään. Jossain välissä harmittelin, että unelmani jäi toteutumatta. Mietin, teinkö jotain elämssäni väärin. Jätinkö toteuttamatta sitä, mihin kutsuni olisi ollut?

Kuitenkin nyt, kun sylissäni istuu pieni, rakas, maailman suloisin poikani, huomaan asian, josta voin olla onnellinen. Vaikka aiempi haaveeni jäikin tällä erää toteutumatta, sain jotain paljon parempaa.

Elämäni tarkoitus

Tällä hetkellä elämäni tarkoitus on olla äiti. Pienen lapseni rakkaus ja ilo minut nähdessään on jotain, mistä en ikinä osannut kuvitellakaan. Hoidosta kun pienen hakee, vastaan juoksee kovaa vauhtia maailman iloisin pikkuinen. Kädet ojossa, äitiä huutaen. Iso, kova rutistus, suukotus, ilo. Sama jatkuu kotona, tosin välillä se tuntuu väsyttävältäkin, toinen kun ei malttaisi aina päästää äitiä edes vessaan ilman että haluaa mukaan.

En vaihtaisi poikaani mihinkään. Ulkomaille ehdin myöhemminkin, mikäli sinne vielä halajan. Nyt minun paikkani on kotona lapseni kanssa. Vaikka töissä käynkin, niin muu aika kuuluu pojalleni. Pienen kehitystä on ihana seurata. Joka päivä tulee uusia sanoja, uusia taitoja, kehitystä, kasvua. Sydämeni oikein pakahtuu kun pieni painautuu illalla kainalooni, sänkyyn laittaessa työntää pienen kätensä sängyn pinnojen välistä ja sanoo hennosti: "Täsi!" (=Käsi). Tarttuessani pieneen kätöseen tunnen suunnatonta, sanoin kuvailematonta rakkautta. Minun pieni ihmeeni, minun rukousteni vastaus.

Kiittäkäämme ihmeistämme

Meidän tulisi olla kiitollisia ihmeistämme. Pienistä lapsistamme, jotka ovat ympärillämme. He ovat pieniä niin vähän aikaa, muutaman vuoden päästä minunkin pikkuiseni alkaa opetella itsenäistymistä ja menee kouluun. (Onneksi siihen on vielä 5-vuotta, mutta tällä ajanjuoksulla se on ihan kohta...) Ja sitten koittaa rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, armeija, häät...sitten äitiä ei enää tarvita jokapäiväiseen elämään.

Nyt olen tärkeintä pikkuiseni elämässä. Heti, kun olen iltoja pois töiden vuoksi, ja pikkuiseni ei minua paljon näe, sen huomaa hänen käytöksessään. Enemmän itkua, yöheräämisiä, itkua aamulla päivähoitoon viedessä. On ihanaa olla rakastettu, tarvittu. Toki rakkautta saa myös puolisolta ja läheisiltä, mutta väitänpä, että sellaista pyyteetöntä rakkautta ei saa keneltäkään toiselta, mitä omalta pieneltä lapseltaan saa.

Voin todellakin todeta: "Kun jossain Jumala sulkee oven, avaa Hän toisaalla ikkunan". Elämäni on tässä ja nyt. Pieni poikani sylissäni. Kohta menemme kylpyyn, sitten luemme Hobittia Bilboineen ja Gandalfeineen, ja sitten käymme nukkumaan. Käsi äidin kädessä, kunhan ensin on vaihdettu muutama suukko sängyn pinnojen välistä. Minun pieni poikani, rakastan sinua enemmän, kuin voin koskaan sinulle kertoa <3