Kevät, missä olet?

Kevät. Se pitäisi nyt olla. Ulkona tosin on senttitolkulla lunta, pakkasmittari näyttää päivällä plussaa mutta yöllä reilusti miinusta, keväisestä säästä ei tietoakaan. Linnut kyllä laulavat, tiet ovat liukkaita ja kevättä vain odotellaan. Joku meteorologi sanoikin, että taitaa käydä niin, että siirrytään talvesta suoraan kesään. HUOH. Olisin jo niin halunnut kevään.

Raskauteni on edennyt jo 33.viikolle. Tuntuu hassulta, että aika on todellakin mennyt näin nopeasti. Äitiyspakkaus on haettu postista, kotia järjestelty pientä varten, tuplavaunut ostettu, esikoinenkin on opetettu jo "isojen poikien sänkyyn" ja pinnasänky pedattu makkariin vauvaa varten. Diabetekseni vuoksi pitää sopeutua ajatukseen, että vaavi voi syntyä jo 4vkon sisään. APUA! Muistanko, miten sellaista hoidetaan? Hassu kysymys kätilön työtä tekevältä :D Mutta enhän ole omanani sellaista pientä kirppua hoitanut kahteen ja puoleen vuoteen.

Brysseli

Kävimme mieheni kanssa kahdestaan viikonloppureissulla Brysselissä parisen viikkoa sitten. Esikoisemme oli mummilassa hoidossa, ja hyvin pärjäili. Papan kanssa oli kiva laskea pyllymäkeä yläkerran rappusista...voi pappaparan takamus! Poika oli ollut kuulemma innoissaan. Hyvää energian kulutusta... Brysseli oli kaupunki mielestäni siinä missä Helsinkikin. Ei mitään ihmeellistä, tokihan katoliseen tyyliin isoja katedraaleja sekä kirkkoja näkyi, ja vanhaan tyyliin tehtyä arkkitehtuuria. Keskusaukio oli upea ilmestys. 1600 luvulta säilytetyt rakennukset, upeat yksityiskohdat, valtava toriaukio. Mieleen tuli joku keskiaikainen elokuva. Muutoin kaupunki tosiaan oli kaupunki muiden joukossa. Kallista, vähän turhankin kallista mielestäni. Tosin sitähän nämä Euroopan kaupunkilomat tahtovat olla, ei sinne shoppailumielessä mennäkään. Belgialaiset oluet jäivät tällä kertaa maistamisen tasolle, seuraavalla kertaa kyllä, mikäli sinne palaan, kaupungin mitä erilaisemmat oluet sekä viinit saavat minusta maistelijansa.

Hotellimme The Dominican oli upea paikka. Neljän tähden hotelli, eikä suotta. Upea king size bed sekä aivan mahtava kylpyhuone ammeineen. Kuumassa kylvyssä oli ihana lojua rantapalloa kellutellen. Olin tosin kuvitellut nukkuvani suurimman osan ajasta "lomallani". Toisin kävi...vaavi juoksuttaa vessassa parin tunnin välein yölläkin, ja toisekseen, en jotenkin ole koskaan osannut lomalla ollessani nukkua pitkiä aikoja hotellihuoneessa. Mieli halajaa tutkimaan ympäristöä ja kokemaan "uutta". Aamiainen oli täysin normaali hotelliaamiainen, mutta kustansi 27€/hlö. Hassua...olin olettanut aamiaisen kuuluvan hotellihuoneen hintaan, mutta ei näköjään tässä puljussa. Kerran kokeilimme, toista kertaa ei sitten viitsitty. Turvauduimme lähisupermarketin palveluihin, ja ostimme aamupalan sieltä seuraavana päivänä. Aivan riittävästi saimme :)

The Hemgies

Ihana, tunnelmallinen burger-ravintola aivan hotellimme läheisyydessä. Ensin olin epäluuloinen, voisiko burger olla nyt jotain niin ihmeellistä? Etukäteen oli tiedossa, että paikka on suosittu, ja pöytävaraus kannattaisi tehdä. Emme sitä kuitenkaan tehneet, ja kävelimme vain sisälle kysymään vapaita pöytiä. Meillä kävi tuuri, yksi pikkuinen pöytä oli vapaana, jonka saimme. Jälkeemme tulleet pari kolme pariskuntaa joutuivat kääntymään ovelta pois, tarjoilijoiden tarjotessa heille vain eioota. Hampurilainen oli ihana. Otin annoksen nimeltä Mona Lisa, ja hamppari oli kyllä mahtava. Ei mikään rasvassa lillutettu McDonalds-majoneesimössö, vaan täydellinen gourmet-hampurilainen. Pihvi, majoneesia, salaattia, pestoa...mitä kaikkea siinä sisällä olikaan. Menisin uudestaan, mikäli mahdollisuus tulisi.

Uhmaikäisen kasvatusta

Liian helpolla olenkin tähän asti päässyt esikoisemme uhmaiän suhteen. Olen miettinytkin hänen olevan keskivertoa kiltimpi muksu, joka uskoo mitä sanotaan, joskus harvoin vain kiukuttelee. Taisikin olla tyyntä myrskyn edellä...Nyt pääsiäisenä olemme joutuneet taistelemaan oikein urakalla. Varsinkin ruokapöydässä. Nälkä olisi, mutta "en tykkääkkään" on lause, joka on tullut tutuksi. Ruokaa ei edes maistettaisi, mielellään vain työnnettäisiin pois ja sitten pyydettäisiin jälkiruokaa. Äidin ja isin hermot ovat olleet kunnon koetuksella...ennen niin hyvin syövä poikamme on muuttunut ronkeliksi.
Avuksi otimme keinon, että jälkkäriä ei tipu, ennenkuin pääruoka on syöty. Maitoa poika joisi mukitolkulla, sitäkään emme ole suostuneet nyt sitten antamaan, ennenkuin on edes pari lusikallista ruokaa syöty. Mitä järkeä olisi antaa pojan täyttää vatsa maidolla, sitten ei ainakaan ruoka menisi alas? Mielessä kävi myös, että ehkä nyt pääsiäisenä syödyt suklaamunat, mämmit sun muut herkut, joita rakastaa, ovat vieneet ruokahalun. Siihenkin tuli stoppi. Mitään hyvää ei tipu, ellei pääruoka mene alas. Eilen taistelimme illalla tunnin, ennenkuin poika sitten antoi lopulta periksi ja söi kaiken mukisematta. Oma tahto on niin luja pienellä miehenalulla että hirvittää. Ja kaiken keskellä ärsyttävää on, että kaiken kiukun keskelläkin pikkuinen osaa olla niin suloinen..."äiti! Äitiiiii...!" Ei tuollaisen itkulauseen kuullessaan voi olla tiukkana ja hienot ajatukset topakkuudesta katoavat. Miten kukaan äiti pystyisi sulkemaan sydämensä siltä, kun pikkuinen hakee lohtua ja turvaa? Vaikka kaikki olisikin vain yhtä suurta teatteria? Lopulta tosiaan sitten onneksi kuitenkin lapsemme päätti että äitiä ja isiä on uskottava, ja söi kiltisti ruokansa. Tänään lounaalla taistelu oli taas edessä...ruoka työnnettiin pois, syljettiin pöydälle, itkettiin, maaniteltiin, uhkailtiin, lahjottiin ja kiristettiin. Osa ruoasta menikin, osa jäi syömättä. Seuraavalla aterialla sitten uusi yritys ja taistelu...APUA! Tätä siis näköjään on luvassa tästä eteenpäin...HUOH! Noh, aika aikaansa kutakin, eikös se niin sanota? Kait tämä vaihe joskus menee ohitse, meneehän? Kun vain jaksaisi olla tiukkana eikä antaa liikaa periksi. Haluaisin kasvattaa iloisen, toisia kunnioittavan pikkumiehen.

Raskauden viime metrit

Kuten yllä totesin, raskauteni on edennyt jo viikolle 33. Tuntuu, että vasta tein raskaustestin, niin nyt tämä lapsi on oikeasti muutaman viikon kuluttua syntymässä. Väsymys on valtavaa, vatsa on iso rantapallo, vessassa pitää juosta jatkuvasti, liitoskivut ovat tuttuakin tutumpia. Lattialla leikkiminen esikon kanssa on mahdotonta pitkiä aikoja, sieltä kun en ylös itseäni kunnolla enää kampea. Mieluiten levyttäisin vaakatasossa sohvalla, jalat kohti kattoa...onneksi nyt onkin töistä vuosiloma, ja siihen päälle sitten heti äitiysloma, joten lepoa saan nyt hetken, ennenkuin vaavi syntyy. Sitten lepo onkin kaunis muisto vain, kun yöheräämiset oikein urakalla alkavat. Kyllähän nytkin joudun yöllä heräämään vessaan ja esikoisen vuoksi, joka joka yö juoksee viereemme, mutta on se kuitenkin erilaista, kuin pienen vauvan hoitaminen.

Yritän jaksaa päivittää blogia hieman useammin. Tosin vauvan synnyttyä se voi olla mahdoton tehtävä, mutta lupaan ainakin yrittää. Riippuen lapsen "helppoudesta" ja omasta pirteystasostani. Synnytys itsessään pelottaa jo valmiiksi, kipu, itse synnytys, saanko tällä kertaa punkea vauvan itse ulos vai joudunko taas avattavaksi...toivon niin kovasti, että nyt saisin synnyttää "normaalisti". Pitäkää peukkuja! Tulen sitten kertomaan, kun lapsi on maailmassa :)