Jumala pitää kädellään

Jumala suojelee kyllä, ja pitää kädellään. Miksi se on niin vaikea muistaa sitä niiden vaikeiden hetkien tullessa? Sitten, kun vaikeus helpottaa, kiitetään vuolaasti ja ollaan onnellisia että kaikki meni hyvin. Voi, kunpa itsekin saisi sitä luottamusta ja uskoa enemmän, että vaikka välillä olisi vaikeaa, aurinko varmasti paistaa vielä ja "kaikki yhdessä vaikuttaa heidän parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat".

Olin eilen toimenpiteessä. Pääsin saliin listalla ensimmäisenä. Jännitti kyllä, ja pelottikin, mutta lopulta sain huomata, että täysin turhaan. Toimenpide oli mennyt odotetusti hyvin, ja toimenpiteen tehnyt lääkäri tuli operaation jälkeen minulle kertomaan, että sektioarpeni, jota oli aiemmin heikoksi kuvailtu, näytti hänen silmiinsä täysin normaalilta. ISO KIITOS JA HELPOTUKSEN HUOKAUS!!!

Nyt vain täytyy tarkkailla vielä mahdollisia tulehduksen oireita. Toimenpiteessä kun on yleisimpänä riskinä kohtutulehduksen vaara. Vielä ei mitään ole ollut, pidetään peukkuja, ettei ilmenekään!

Ihana hoitaja

Aamun sairaanhoitajani oli aivan ihana. Vanhempi henkilö, joka selvästi osasi asiansa. Empaattinen, lämmin, rohkaiseva. Luottamus syntyi heti. Hän piti huolta myös henkisestä jaksamisestani, kyseli, haluanko jutella kenties jonkun kanssa. Oli sitä mieltä, että vaikka olen itsekin ammattihenkilö hoitoalalla, sillä ei ole mitään tekemistä nyt tämänhetkisen tilanteen kanssa. Nyt olen potilas, en kätilö.

Mielestäni kaikkien meidän hoitoalalla olevien pitäisi ajatella noin. Mitä ihmeen tekemistä sillä on, mikä ammattihenkilö olet, kun jokin asia sattuu omalle kohdallesi? Jo aiemmin olen kertonut, että ei siinä tilanteessa osaa ajatella niitä faktoja ja tietoja, joita on koulun penkillä oppinut, kun jotain sattuu itselle. Enemmän tahtoisi apua ja jonkun hoitavan ITSEÄ. Ei ole tarkoitus, että itse hoidat itseäsi, jos joudut hoidettavaksi.

Sain jutella sairaalapastorin kanssa. Häneen olin kyllä erittäin pettynyt. Hän oli aivan toisesta päästä tämän hoitajan kanssa. "Kyllähän sinä itse tiedät ammattihenkilönä että tämmöinen on harvinaista..." plaaplaaplaaplaa. Siinä vaiheessa ajattelin että "äkkiä pois tästä tilanteesta". Ei ollut mitään järkeä jutella ihmisen kanssa, jonka empatiakyky ulottuu siihen että "kyllähän sinä tiedät, miksi sinä tässä itket".

Aurinko nousee

Vihdoin itsellä on tunne, että kyllä se aurinko nousee sateen jälkeen. Ulkona paistaa nytkin aurinko, ja niin paistaa sisällänikin. Pieni poikani istuu sylissäni katsomassa Totoroa dvd:ltä, ja toivo palaa sisälläni. Uskon, että minusta pidetään huolta. Etten ole yksin. Luotan tulevaan. Kaikki kääntyy vielä hyväksi.