Vauvantuoksuista arkea

Nyt onkin aihetta postaukseen. Meille on syntynyt pieni prinsessa, 14.05.2013 kello 19.16. Strategiset mitat: 3450g 49cm. Päänympärys 33.5cm.  Olotila on onnellisen hämmentynyt: minulla on nyt kaksi lasta. Poika ja tyttö. Maailman ihanimmat ja suloisimmat. Minun pienet lapseni.


Käynnistyspäivä

13.05. maanantaina menin kello 11.00 osastolle synnytyksen käynnistystä varten. Tuolloin oli raskausviikkoja takana 39+0, pidemmällä, mitä olin itse ajatellut että ikinä tämän diabeteksen kanssa pääsisin. Olin väsynyt, edellisenä yönä olin nukkunut vain noin kolme tuntia, toinen kissoistamme päätti illalla virtsata verta ja päivystykseenhän hänet oli vietävä. Onneksi mitään vakavaa ei löytynyt, eläinlääkäri epäili idiopaattista virtsatieinfektiota, joka johtunee stressistä. Mistä kisumme sitten stressin oli kehittänyt, sitä ei voi tietää. Esikoisemme rakastaa kisua yli kaiken, ja jahtaa usein tätä haluten paijata. Se voi olla yksi syy,  toinen saattoi olla lähestyvä synnytys. Eläimet kuulemma aistivat/haistavat äidistä, milloin synnytys tapahtuu.


Salissa

Sain kätilökseni ihanan, kokeneen kätilön, jonka iloinen ja rempseä olemus oli juuri oikea viemään omaa jännitystäni sekä pelkoani pois. Hän valoi minuun uskoa, että synnytys menee juuri niin, kuin on tarkoitettu. Ja se tärkein: tulisin selviämään kunnialla, oli synnytystapa sitten alatie tai sektio. Sektiotahan pelkäsin kuin ruttoa.

Supistukset alkoivat pian tiputuksen aloituksen jälkeen. Alkuun yritin vain hengitellä kivun tullessa, pian otin ilokaasun avukseni. Edellisessä synnytyksessä ilokaasusta ei juurikaan ollut apua, koska en osannut ajoittaa sen hengittämistä oikein. Ilokaasun hengitys tulee aloittaa silloin, kun supistus juuri alkaa tulla, mieluiten hieman etuajassa kuin silloin, kun supistus juuri on iskenyt päälle. Ilokaasu ei vie kipua täysin pois, mutta leikkaa supistukselta terävimmän kärjen pois. Tämä tapahtui nyt minullekin. Saavutin ”kivan” pöhnän, enkä nyt ihmettele yhtään, miksi ilokaasua nykyään käytetään myös vääriin tarkoituksiin. Kyllähän sillä nimittäin pään sekaisin saa.

Kauan en jaksanut sinnitellä pelkän kaasun turvin. Halusin epiduraalipuudutuksen. Anestesialääkäri tuli asettamaan katetrin selkääni. Puudutus ei ihan täydellinen ollut, mutta siinä tilanteessa riittävä.  Liekö prinsessa myös painanut tarjonnallaan jotain hermoa, koskapa vasen takareiteni kramppasi synnytyksen loppuun saakka, eikä siihen auttanut mikään lämpöpussi tai lisäkipulääke. Kaikenkaikkiaan kuitenkin ilokaasun sekä epiduraalin yhdistelmä avitti minut synnytyksen loppuun saakka.

Vuorot vaihtuivat kätilöillä, ja sain toisen, aivan ihanan kätilön tuekseni. Olen niin kiitollinen näistä ihanista kätilöistä jotka olivat tukenani. Synnytykseni onnistuminen on myös heidän ansiotaan.

Seuraava kuva on netistä napattu, ei omani :) 

Täydellinen lopputulos

Lopulta pääsin ponnistamaan. Eipä ole niin helppoa yrittää punkea uutta ihmistä maailmaan…prinsessammekin sattui olemaan väärässä tarjonnassa, kasvot ylöspäin, kun pitäisi olla alaspäin. Laskeutuminen vei pidemmän aikaa.  Sektiouhkakin häilyi ilmassa, mutta onnekseni ihanat lääkärit pystyivät ammattitaidollaan tämän välttämään.  Loppu hyvin, kaikki hyvin: syntyi 8 apgar-pisteen arvoinen pieni, ihana, suloinen, täydellinen prinsessa <3 Onnenkyyneleet vain valuivat.
Kävinkin tänään viemässä koko tiimille pienet kiitoslahjat, niin kiitollinen olin että sain kokea itselleni täydellisen synnytyksen.


Isoveljen onni

Isoveli on menettänyt sydämensä pikkusiskolleen. Haluaa pitää sylissä, paijata, juttelee: ”Minun pikkusiskoni” ”Minun vauvani”. ”Rakastan pikkusiskoa”. <3 On niin suloista katsoa pienen kiintymystä. Toivottavasti tilanne ei muutukaan, kun hän ymmärtää, että sisko tuli jäädäkseen :D
Mustasukkaisuuttakin on ollut, mutta kohdistuen lähinnä onneksi vain minuun sekä mieheeni. Uhma on lisääntynyt, kuulo on hyvin valikoiva, sekä huomiota haetaan potkimalla sekä huitomalla. Olen yrittänyt huomiota antaa esikoiselleni aina kun vain vauvanhoidolta pystyn, mutta tokihan kaikkeen samaan en pysty kuin ennen vauvan syntymää. Toivoa vain täytyy, että pikkuinen ei koe kovin syrjäytyvänsä. Äidin sydämeen sattuu välillä nähdä, kuinka pikkuinen haluaisi äidin syliin mutta siskon ruokailuhetki on juuri silloin kesken eikä syliin mahdu kahta yhtäaikaa :( Onneksi rakas esikoiseni on kuitenkin perusluonteeltaan iloinen ja hellä, lisäksi olen suunnitellut kaikkea kivaa mitä voimme tehdä yhdessä kun isukki palaa töihin parin viikon kuluttua. Ja voihan olla, että mustiskausi menee pian ohitsekin ihan itsestään. Kaikki on mahdollista :)

Kolme toivomusta

Toivoisinpa löytäväni sellaisen Alladdinin taikalampun, jossa asuisi hyvä, toiveita toteuttava lampunhenki. Tiedän täsmälleen, mitä toivoisin. Toiveet menisivät tässä järjestyksessä:

1. Toivoisin enemmän positiivista luonnetta itselleni elämään yleensä.

2. Toivoisin olevani parempi vaimo, joka ei valittaisi kaikesta mahdollisesta ja tämän avulla tekisin miehestäni vieläkin onnellisemman mitä hän nyt on. (Toiveen 1 toteutuminen varmasti veisi kohden toiveen 2 toteutumista…)

3. Toivoisin olevani parempi äiti lapsilleni. Äiti, joka jaksaisi leikkiä, juosta, hyppiä, riehua. Olla läsnä.

Nykyisellään koen usein turhautumista siitä, että voimani loppuvat kesken. Ehkä tämä raskauden loppuaika kyllä liittyy tähän voimattomuuteen…tiedä häntä. Nytkin nukuin päiväunet esikoiseni kanssa, ja luulisi, että siitä olisin saanut energiaa. Mutta ei. Herättyäni koin olevani yhtä uupunut ja väsynyt kuin ennen päiväunia. Jalat turvoksissa,  tiskit tiskaamatta…(okei, tiskit sain jo tungettua tiskikoneeseen mutta grilli pitäisi vielä jynssätä…) pyykit koneessa, (ne pitäisi saada kuivumaan…) sänky petaamatta, huusholli pesemättä…lista on loputon.

Tiedäntiedän…jostain pitää voida tinkiä. Ei äidin ole pakko kaikkea jaksaa. Kotimme on päällisin puolin täydellinen, eivätkä villakoiratkaan nyt ihan silmille hypi. Eikä tätä kotia pölyttömäksi saisikaan, vaikka imuroisi 24/7. Siitä pitävät kyllä huolen nuo kolme karvakasaa…jotka nekin tuovat onnea. Vaikka hermot välillä (lue: liian usein!!!) menevätkin jatkuvaan ralliin mitä kissat harrastavat silloin kun eivät nuku, ja koira, joka on aivan ihana huolehtivine silmineen ja märkine suukkoineen levittää karvaa puolelle jos toisellekin.

Voi kun saisin käännettyä jonkin katkaisimen off-asennosta on-asentoon! Katkaisimen, joka tekisi minusta positiivisemman ihmisen. Perusluonteeni on aivan liian negatiivinen melankolikko! Jotenkin tuntuu, että ehkä ystävänikin nauttisivat seurastani enemmän, mikäli en aina ja aina vain miettisi, mikä asia milloinkin on pielessä. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minusta iloakin löytyy. Osaan nauraa, pitää hauskaa…mutta liian usein huomaan uppoavani jonnekin masentelun suohon. En tiedä, helppo on syyttää menneisyyttä; 9 vuoden koulukiusaamista, parisuhteita, jotka olivat tuhoon tuomittuja jo alkaessaan, muita epäonnistumisia mitä olen kokenut. Mutta loppujen lopuksi, on monia monia ihmisiä jotka ovat kokeneet paljon paskempaa (anteeksi ruma sana) kuin minä koskaan. Ja he ovat positiivisia. He tietävät, että elämä ei voi koostua pelkästä synkistelystä. ARRRRRRGGGGGGHHHHHH!!!!!! Haluan itsestäni positiivisemman!!!

Tiedän…en olisi minä, mikäli liikaa muuttuisin. Kaikki nämä huonotkin puoleni tekevät minusta sen ihmisen, joka olen. Mutta enpä usko että pieni positiivisuus pahasta olisi. Se voisi jopa vahingossa tehdä minusta ihanemman. Rakastettavamman. Lämpöisemmän. Ehkäpä olen sen ensimmäisen askeleen nyt ottanut, kun olen ymmärtänyt että jotain olisi tehtävä. Negatiivisuus tappaa ihmisen. Positiivisuus antaa elämän. Rakkaimpani lähtivät juuri kauppaan etsimään jotain kivaa minua varten huomiseksi äitienpäiväksi. Minua??? Enhän minä ansaitse mitään. Olen vain äiti, joka väsyneenä päivästä toiseen marmattaa ja tuskailee ja itkee kun ei jaksa. Silti mieheni ja esikoiseni rakastavat minua. Mitenkähän paljon he rakastaisivatkaan, mikäli olisin positiivisempi?

Esikoiseni silmät loistivat hänen lähtiessä kauppaan isin kanssa. Juoksi vielä kaksi kertaa käytävästä syliini, kiljuen: ”Suukko! Hali!” Illalla nukahtaessaan hän usein katsoo minua silmiin ja kuiskaa kädestäni pitäen: ”Rakastan sinua, äiti!” Mikään ei ole pyyteettömämpää ja täydellisempää.  Täydestä sydämestä tullut rakkaudentunnustus omaa äitiä kohtaan <3

Hyvää äitienpäivää, kaikki äidit! Huominen on meidän päivämme. Väsyneinä, iloisina, pirteinä, energiaa täynnä tai ilman, me olemme silti kaikista rakkaimmat ja tärkeimmät pienille murusillemme. Täydellisiä heille tällaisina kuin olemme.

Kolmesta neljä

Postaukseni otsikko ei vielä tarkoita, että olisin poksahtanut. Ehei…tämä nyytti taitaa nauttia sen verran paljon elostaan yksiössään, että ei mielellään sieltä ulos tulisi. Viikkoja on nyt takana 38+4, eikä mitään merkkejä siitä ole, ettäkö raskaus olisi päättymässä. Viime lääkärikäynnillä lääkäri tosin totesi tilanteen olevan edistynyt, että mahdollisessa käynnistyksessä voisi suoraan puhkaista sikiökalvot. Huimaa.

Yleensähän synnytyksen käynnistys tapahtuu siis joko Cytotec-nimisen lääkkeen avulla, joka asetetaan kohdunsuulle, (pehmittää ja kypsyttää kohdunsuuta, myöskin avaten sitä, jotta sitten saadaan kalvot puhki) tai, nykyisin erityisellä ballong-menetelmällä, jossa virtsakatetrin tapainen katetri palloineen ujutetaan kohdunsuulle ja täytetään keittosuolaliuoksella. Tämä ballong venyttää kohdunsuuta avaten sitä, ja kun se irtoaa, kalvot saadaan puhkaistua. Cytoteceissa on se ongelma, että ne usein aiheuttavat hervottoman kivuliaat ja hankalat supistukset. Näitä käytetään myös, mikäli raskaus syystä tai toisesta halutaan jossain vaiheessa keskeyttää, sekä, mikäli synnytyksen jälkeinen verenvuoto on niin runsasta, että kohtu pitää saada supistumaan nopeasti.

Itselläni siis tässä raskaudessa nyt on tilanne senkin verran hyvä, että kumpaakaan mekaanista toimenpidettä, Cytoteceja tai ballongia, ei tarvitsisi käyttää. Kohdunsuu on sen verran auki jo. Ilmeisesti ne supistukset, joita olen tuntenut viikkojen varsilla, ovat siis tehneet tehtävänsä. Mahtavaa! Toiveissa on edelleen, että synnytys käynnistyisi itsellään. Se olisi kaikista paras vaihtoehto.


Deadline 


Nyytin deadline nyt kuitenkin on asetettu. Mikäli hän ei tahdo aiemmin itse tulla ulos, isoveljensä sinnikkäistä huuteluista ja aneluista huolimatta, maanantai 13.05. on päivä, jolloin häätö aloitetaan. Jännittynyt fiilis täällä kotona…tämä tulee olemaan viimeinen viikonloppu, kun perheessämme on kolme ihmistä. Samalla hurjaa, samalla niin uskomattoman ihanaa. Toivottavasti kaikki menee synnytyksessä hyvin ja pieni syntyy hyväkuntoisena ja terveenä. Sehän se pääasia on. Millään muulla ei ole väliä.

Sisimpääni on hiipinyt pieni pelko synnytystä kohtaan. Vaikka luonto onkin armollinen ja synnytyskivun unohtaa kovin helposti, niin näin synnytyksen lähestyessä mieleen muistuu pätkiä siitä, kuinka kipeä sitä edellisellä kertaa olikaan. Minulla ei ole koskaan ollut mikään raudanluja kipukynnys, päinvastoin. En kestä kipua paljoa ollenkaan. Nyt olen koettanut iskostaa itseäni eri ajattelutapoihin, kuinka kestää kipu. ”Kivulla sinun pitää synnyttämän” on jokatapauksessa todellista…

Siitä olen onnellinen, että näillä näkymin tulen saamaan taitavan kätilön synnytystäni hoitamaan. Ainakin toivon näin. Naistenklinikkahan täällä Helsingissä, jonne menen synnyttämään, on nyt väistynyt ”normaalisynnytysten” osalta muihin lähialueen sairaaloihin ja Naistenklinikalle on keskitetty vain riskiraskaudet. Tämä tarkoittaa myös sitä, että synnytykset ovat vähentyneet, samoin kuin henkilökunnan määrä totta kai. Mielessäni on ollut lista kätilöistä, joita kovin toivoisin avukseni synnytykseen, vaikka tiedänkin, että suuremmat suunnitelmat synnytyksen osalta kannattaisi jättää tekemättä, koska ne harvoin toteutuvat. Osa listani ammattilaisista valitettavasti on siirtynyt väistössä muihin sairaaloihin, enkä siis pysty heitä tuekseni saamaan. Lisäksi työaikajärjestelyt tietenkin tuottavat haastetta, eihän kukaan tee hommia 24/7 :D saati päivystä puhelimen kanssa, milloin sattuisin synnyttämään. Ilokseni kuulin kuitenkin, että yksi listallani olevista kätilöistä työskentelee maanantaina aamusta iltaan, ja yöksi tulee toinen jota toivoisin kovasti mukaan <3 Joten ehkäpä jokin suunnitelmastani toteutuu :D

Mustasukkaisuuden odottelua


Esikoisemme odottaa innolla sisaruksensa syntymistä. Olen jännityksellä miettinyt sitä, millainen alku tulee olemaan. Pikkuisemme on tällä hetkellä niin äidin perään, että isi ei kaikkeen kelpaa, ja äitiä on ikävä heti, mikäli kulman taakse katoaisin. Millainen tulee olemaan mustasukkaisuus? Tietenkään en jättäisi esikoistani kahden vauvan kanssa, vaikka hän vaarmasti rakastaakin sisarustaan niin eihän lapsista koskaan tiedä, otteet voivat olla rajut vaikka tarkoitus olisikin hellä.

Toisaalta en haluaisi murehtia etukäteen.  Kuitenkin pikkuinen vaikuttaa olevan todella innoissaan sisaruksesta: kerrottuamme, että mummi tulee hänen seurakseen kun isi ja äiti lähtevät hakemaan vauvan kotiin, hän on päivittäin kysellyt, että milloin mummi tulee ja äiti ja isi hakee vauvan? Lisäksi ehkäpä maailman suloisin kommentti tuli muutama päivä sitten: pikkuiseni juoksi massuni luo, halasi sitä ja painoi kasvonsa kiinni massuun ja huusi: ”Vauva! Isoveli täällä! Vauva! Tule ulos!” :,) Äidin sydän suli.


Äitienpäivä


Äitienpäivä on aina ollut minulle tärkeä päivä. Vaikka tämä onkin toinen äitienpäiväni, jota pääsen kunnolla viettämään, lapsuudessani äitienpäivä oli erityinen. Äidille tehtiin kortti, ostettiin isän kanssa äitienpäiväruusu, jokin hieno lahja sekä tehtiin täytekakku. Kahvit vietiin äidille sänkyyn; äiti ei saanut nousta sängystä ennen, oli sitten herännyt tai ei. Käytännössä äidin tuli näytellä nukkuvaa :D Päivä kului äidin hemmottelussa. Tämä siis meidän perheemme äitienpäiväohjelma.

Vaikka aina sanotaankin, että pitäisi luoda omat perinteet kun perustaa oman perheen, niin jotkin asiat ovat, joiden toivoisin pysyvän juuri sellaisena, mihin olen tottunut. Itselleni äitienpäivä on juuri sellainen…olen tottunut äidin hemmotteluun, se on ollut itsestäänselvä asia. Mieheni onkin onnekseni tämän hienosti oppinut <3 Näinä kolmena edellisinä äitienpäivinä, jotka olen saanut viettää, olen saanut hemmottelua osakseni. Jännityksellä odotan, mitä tämä äitienpäivä tuo mukanaan. Tämä nimittäin jää historiaan. Viimeinen äitienpäiväni yhden lapsen äitinä. Tai mistä sitä tietää, jos nyytti päättääkin saapua juuri äitienpäiväksi <3 En pistäisi pahakseni sitäkään vaihtoehtoa.

Ihanaa kesän alkua (kesä se on, västäräkit ja pääskytkin ovat jo saapuneet!) teille, lukijani! Seuraava postaus näillä näkymin tuleekin olemaan postaus, jossa kerron uudesta perheenjäsenestämme <3

37+5 kuulumisia

Raskaana viikolla 37+5. Näillä viikoilla esikoiseni synnytys käynnistettiin. Raskausmyrkytyksen vuoksi tuolloin. Nyt ei ole merkkejä samasta vaivasta...vauvakin kasvaa pienempänä. Itse olisin kyllä niiiiiin kypsä jo synnyttämään...alkaa tämä rantapallon kantaminen väsyttää :D En kyllä valita sinänsä, itsehän tätä olen toivonut ja halunnut. Ja on raskaana oleminen ihanaakin...ne pienet/isot liikkeet ja muljahdukset joita päivittäin tunnen, ovat niin rakkaita <3 Ja kun tietää, että pian sen palkinnon saa syliinsä...ei sitä tunnetta voi kuvailla.

Pallo on kyllä kasvanut ihan kiitettävästi. Alla oleva kuva on raskausviikolta 31+, eli kuusi viikkoa sitten otettu. Sf-mitta (Symfyysi-fundusmitta, jota mitataan neuvolassa; sentit häpyluun päältä kohdun pohjan korkeuteen mitattuna, eli siihen kohdun korkeimpaan kohtaan joka vatsalta voidaan tuntea) on pysytellyt keskikäyrällä ja äitiyspoliklinikallakin viimeksi noin kaksi viikkoa sitten ultralla tehty painoarvio asettui käyrien puoleen väliin. Näillä näkymin olisi siis keskimittainen nyytti tulossa <3 Mikä tuntuukin itsestäni edelleen jotenkin oudolta; siihen kun on opetettu ja iskostettu, että  diabetikon vauva kasvaa aina yläkäyrillä, tai ylitse.  Noh, ilmeisesti voin olla jokseenkin ylpeä itsestäni, että olen saanut tasapainon sokereiden suhteen pidettyä maltillisena :)

Tässä siis luvattu kuva :)

Uudempaa julkaisukelpoista kuvaa minulla ei ole, siksi julkaisen nyt tämän "julkaisukelpoisen" otoksen :D Mutta jotain osviittaa ehkä antaa. Olen siis melkoisen väsynyt jo tähän raskauteen. En itse raskauteen, vaan kantamaan tätä palloa. Pienempi tämä on kuin esikoisestani, mutta vaivat tuntuvat raskaimmilta. Ehkäpä aika kuultaa muistot? Mieheni mukaan silloinkin oli samanmoista meno, mutta ehkä sitten onkin vain hyvä etten kaikkea muista :D Pallo painaa, kääntyminen sängyssä on vaikeaa, liikkuminen on raskasta, jalat turpoavat iltaa myöten, selkä vaivaa...noh, nautitaan nyt viime metreistä kuitenkin :) siitä saan olla "onnellinen", että tiedän varmasti, että viimeistään kahden viikon kuluttua poksahdan. Diabetikon raskautta kun ei yliaikaiseksi päästetä, vaikka vauva ei isoksi kasvaisikaan.

Faktoja dm raskaudesta

Teille, jotka ihmettelette tätä hössötystä diabetikon raskauden ympärillä, seuraava "pläjäys" on ehkä tarpeen. Diabetes, oli se sitten tyypin 1 tai 2 tai raskauden aikainen, on aina riski raskaudelle sekä äidin, että vauvan kannalta. Äidin korkea verensokeritasapaino heijastuu myös sikiön vointiin, kasvattaen sikiön massaa sekä aiheuttaen myös riskin hapenpuutteelle. Toki raskaudenaikainen diabetes, mikäli se pysyy diettihoitoisena, on jossain mielin helpompi tasapainottaa kuin tyypin 1, joka on täysin insuliiniriippuvainen. Mutta hankalaa se silti on, sairasti sitten mitä muotoa hyvänsä.

Tyypin 1 diabetes on täysin insuliinista riippuvainen. Haima on sanonut sopimuksen insuliinin tuotannosta irti, ja kyseinen hormoni on siis saatava keinotekoisesti pistämällä tai pumpusta. Raskauteen tämä sairaus tuo suuret haasteet; elimistön omat hormonit vaikuttavat verensokeritasapainoon valtavasti, joko nostaen, tai laskien arvoja. Raskauden aikana usein käy niin, että alkuraskaudessa insuliinintarve romahtaa; sokerit laskevat, ja tulee "hypoja" eli hypoglykemioita, tai kansankielellä sanottuna, matalia verensokereita. Insuliinia ei siis tarvita syötyihin hiilihydraattimääriin nähden yhtä paljon, kuin aiemmin.

Keskiraskauden koittaessa (n.rv 12+) insuliinintarve hetkeksi tasoittuu. Sitten alkaa noususuhdanne, sokerit nousevat vaikka mitä tekisit. Mikäli joskus aiemmin oletkin onnistunut pitämään sokerit tasapainossa esimerkiksi hiilihydraatteja rajoittamalla, nyt se ei onnistu. Mitä tahansa yrittäisitkin, sokerit nousevat. Toki voi vaikuttaa se, syötkö nopeita vai hitaita hiilareita, proteiinia tai rasvaa, mutta pääasiassa sokerit sekoavat kuitenkin. Insuliinintarve nousee räjähdysmäisesti, varsinkin kun puoliväli raskaudesta saavutetaan. Monella kokonaisinsuliinin määrä pomppaa jopa kaksin-kolminkertaiseksi. Itselläni aterioille pistetty insuliinintarve räjähti käsistä: ennen raskautta pistin 1 yksiön/10g syöty hiilihydraattimäärä, rv 20+ jälkeen tämä lukema nousi viisinkertaiseksi. Nykysiellään menee 5yksikköä/10g Hh!!!

Loppua kohden insuliinintarve jälleen romahtaa. Itsellänikin näin on käynyt, tuskanhiki nousee usein otsalle kun jo kolmatta-neljättä kertaa päivän mittaan saa syödä jääkaapin tyhjäksi (vertauskuvallisesti onneksi) pitääkseen itsensä tajuissaan kun sokerit laskevat alle sallitun. Muutama päivä sitten herätessäni päiväunilta, sokerit olivat vain 1.8mmol/l millä arvolla tajun pitäisi olla jo kankaalla. Onneksi tällä kertaa olin kuitenkin sen verran järjissäni että syömällä n.100g hiilareita sain sokerit nousemaan eikä tarvinnut miehen soittaa 112. Ei muuta kuin laskemaan päivän insuliinintarvetta jälleen...tämä ilmeisesti johtuu siitä, että hormonit elimistössä alkavat valmistautua lähenevään synnytykseen. Diabeteskätilöni kertoi, että mikäli diabetikoiden synnytystä odoteltaisiin käynnistyväksi itsestään, kaikilla kävisi juuri näin, että sokerit laskevat kohden synnytystä. Jännityksellä nyt siis odotan, että meinaako tämä oikeasti käynnistyä itsellään ilman vippaskonsteja?

Synnytyksen jälkeen

Synnytyspäivänä, synnytyksen käynnistyttyä, täällä Helsingissä ainakin noudatetaan ohjetta, jonka mukaan omia insuliineja ei pistetä ollenkaan. Synnyttäjä kytketään sokeritippaan ja sokereita seurataan 2h välein, ja tarvittava insuliini pistetään Actrapid-nimisellä insuliinilla. Huolimatta siitä, mitä merkkiä itse on käyttänyt. Tämä ei oikein mahdu minun järjenjuoksuuni, että miksi näin, mutta mitä minulle on selitetty on, että Actrapid kuulemma antaa tasaisimman tasapainon synnytyksen kannalta. Sitä siis odotellessa...itse synnytyksen jälkeen insuliinin tarve romahtaa ennen synnytystä-tasolle. Ensimmäinen vuorokausi mennään puolella määrästä, sitten seuraavana yleensä päästään 100% annoksiin. Tai sitten ei, kun maitohormonit nostavat päätään, ja alkaa jälleen tappelu. Imetys nimittäin romahduttaa tasapainon jälleen; sokerit romahtavat kulutetun kalorimäärän vuoksi. Esikon aikana elin kolmisen päivää ilman ateriainsuliineja, kun sokerit menivät miten sattuu...sitäkin odotellessa :D

Muista diabetestyypeistä sinänsä en hoidosta niin kamalasti tiedä, raskausajan diabetes yleensä parantuu synnytyksen jälkeen. Sokerirasitustesti on syytä uusia neuvolan kautta, koska riski sairastua aikusiän diabetekseen on kohonnut.

Sikiön makrosomia, hapenpuute sekä syntymän jälkeiset ongelmat verensokeritasossa

Sikiön liiallinen kasvu, eli lääketieteen termein makrosomia, johtuu äidin korkeista verensokereista raskauden aikana. Vauva kasvaa suuremmaksi kuin normaalisti, ja tämä aiheuttaa ongelmia synnytyksessä sekä jo ennen. Happi uhkaa loppua kohdusta, voi tulla myös erilaisia kehityshäiriöitä tai epämuodostumia. Makrosomia kuitenkin on yleisin ongelma, jonka vuoksi synnytykset diabetikoilla myöskin käynnistetään reilustikin ennen laskettua aikaa. Lapsivedestä tehtävällä lapsivesipunktionäyttellä voidaan selvittää diabetikon sikiön hapenpuuteriski. Tämän tuloksen perusteella usein selvitetään, onko aihetta käynnistää synnytystä ennenaikaisesti.

Diabetikoiden vauvoilla syntymän jälkeen haima tuottaa edelleen hieman enemmän insuliinia kuin ei-diabetikoiden vauvojen haimat, jonka vuoksi sokeritasapaino usein heittää ja vauvat kärsivät matalista verensokereista. Tasoa seurataan tihennetysti syntymän jälkeen, ja tarvittaessa turvaudutaan suonensisäiseen sokeritiputukseen. Tämä riski itseäni ahdistaa, haluaisin niin kovin pitää vauvani vierihoidossa. Kuitenkin tiedän, että toki on toimittava vauvan parhaaksi. Ja mikäli kaikki menee hyvin, tähän ei ehkä tarvitse turvautua. Näin oli esikoiseni kohdalla :)

Sikiön suuri koko sinänsä on riski synnytykselle. Vauvan voi olla ahtaampi mahtua syntymään alateitse, minkä vuoksi hyvin usein joudutaan diabetikon raskaudessa turvautumaan sektiosynnytykseen. Nykyään kuitenkin seuranta on niin tiheää ja hyvää, että suuret sikiöt huomataan ajoissa, ja useampi kykenee alatiesynnytykseen.

Nyt minua alkaa väsyttää turhan paljon, jotta jaksaisin enemmän kirjoittaa. Eikä varmaan enempää tällä kertaa tarvitsekaan avata aihetta, kysykää ihmeessä, mikäli mieleen tulee jotain jota en tässä nyt avannut. Pointtini kuitenkin oli, että tämä tauti on viheliäinen raskauden aikanakin. Vaikka ennen raskautta olisit onnistunut pitämään tasapainon jotenkin järjellisesti, raskaus viimeistään sotkee kaiken. Olen monelta karppausintoilijalta kuullut väitteen, että ykköstyypin diabetikko pystyisi hoitamaan tautinsa karppaamalla; ei tasan pysty. Ehkä joku pieni prosentti pystyy, mutta väitänpä, että viimeistään raskaus pilaa karppaamallakin aikaansaadut tulokset. Tämä tauti ei pysy kurissa millään järjellisellä tavalla, aina löytyy jokin muuttuja, joka "pilaa" kaiken. Mahdollista kuitenkin on selviytyä voittajana, kuten tällä hetkellä näyttää että itse selviän :) Tsemppiä meille, diabetikot jotka olemme raskaana <3 niin ennen raskautta, sen aikana, kuin jälkeenkin <3 Me pystymme tähän kyllä :)