1. Toivoisin enemmän positiivista luonnetta itselleni elämään yleensä.
2. Toivoisin olevani parempi vaimo, joka ei valittaisi kaikesta mahdollisesta ja tämän avulla tekisin miehestäni vieläkin onnellisemman mitä hän nyt on. (Toiveen 1 toteutuminen varmasti veisi kohden toiveen 2 toteutumista…)
3. Toivoisin olevani parempi äiti lapsilleni. Äiti, joka jaksaisi leikkiä, juosta, hyppiä, riehua. Olla läsnä.
Nykyisellään koen usein turhautumista siitä, että voimani loppuvat kesken. Ehkä tämä raskauden loppuaika kyllä liittyy tähän voimattomuuteen…tiedä häntä. Nytkin nukuin päiväunet esikoiseni kanssa, ja luulisi, että siitä olisin saanut energiaa. Mutta ei. Herättyäni koin olevani yhtä uupunut ja väsynyt kuin ennen päiväunia. Jalat turvoksissa, tiskit tiskaamatta…(okei, tiskit sain jo tungettua tiskikoneeseen mutta grilli pitäisi vielä jynssätä…) pyykit koneessa, (ne pitäisi saada kuivumaan…) sänky petaamatta, huusholli pesemättä…lista on loputon.
Tiedäntiedän…jostain pitää voida tinkiä. Ei äidin ole pakko kaikkea jaksaa. Kotimme on päällisin puolin täydellinen, eivätkä villakoiratkaan nyt ihan silmille hypi. Eikä tätä kotia pölyttömäksi saisikaan, vaikka imuroisi 24/7. Siitä pitävät kyllä huolen nuo kolme karvakasaa…jotka nekin tuovat onnea. Vaikka hermot välillä (lue: liian usein!!!) menevätkin jatkuvaan ralliin mitä kissat harrastavat silloin kun eivät nuku, ja koira, joka on aivan ihana huolehtivine silmineen ja märkine suukkoineen levittää karvaa puolelle jos toisellekin.
Voi kun saisin käännettyä jonkin katkaisimen off-asennosta on-asentoon! Katkaisimen, joka tekisi minusta positiivisemman ihmisen. Perusluonteeni on aivan liian negatiivinen melankolikko! Jotenkin tuntuu, että ehkä ystävänikin nauttisivat seurastani enemmän, mikäli en aina ja aina vain miettisi, mikä asia milloinkin on pielessä. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minusta iloakin löytyy. Osaan nauraa, pitää hauskaa…mutta liian usein huomaan uppoavani jonnekin masentelun suohon. En tiedä, helppo on syyttää menneisyyttä; 9 vuoden koulukiusaamista, parisuhteita, jotka olivat tuhoon tuomittuja jo alkaessaan, muita epäonnistumisia mitä olen kokenut. Mutta loppujen lopuksi, on monia monia ihmisiä jotka ovat kokeneet paljon paskempaa (anteeksi ruma sana) kuin minä koskaan. Ja he ovat positiivisia. He tietävät, että elämä ei voi koostua pelkästä synkistelystä. ARRRRRRGGGGGGHHHHHH!!!!!! Haluan itsestäni positiivisemman!!!
Tiedän…en olisi minä, mikäli liikaa muuttuisin. Kaikki nämä huonotkin puoleni tekevät minusta sen ihmisen, joka olen. Mutta enpä usko että pieni positiivisuus pahasta olisi. Se voisi jopa vahingossa tehdä minusta ihanemman. Rakastettavamman. Lämpöisemmän. Ehkäpä olen sen ensimmäisen askeleen nyt ottanut, kun olen ymmärtänyt että jotain olisi tehtävä. Negatiivisuus tappaa ihmisen. Positiivisuus antaa elämän. Rakkaimpani lähtivät juuri kauppaan etsimään jotain kivaa minua varten huomiseksi äitienpäiväksi. Minua??? Enhän minä ansaitse mitään. Olen vain äiti, joka väsyneenä päivästä toiseen marmattaa ja tuskailee ja itkee kun ei jaksa. Silti mieheni ja esikoiseni rakastavat minua. Mitenkähän paljon he rakastaisivatkaan, mikäli olisin positiivisempi?
Esikoiseni silmät loistivat hänen lähtiessä kauppaan isin kanssa. Juoksi vielä kaksi kertaa käytävästä syliini, kiljuen: ”Suukko! Hali!” Illalla nukahtaessaan hän usein katsoo minua silmiin ja kuiskaa kädestäni pitäen: ”Rakastan sinua, äiti!” Mikään ei ole pyyteettömämpää ja täydellisempää. Täydestä sydämestä tullut rakkaudentunnustus omaa äitiä kohtaan <3
Hyvää äitienpäivää, kaikki äidit! Huominen on meidän päivämme. Väsyneinä, iloisina, pirteinä, energiaa täynnä tai ilman, me olemme silti kaikista rakkaimmat ja tärkeimmät pienille murusillemme. Täydellisiä heille tällaisina kuin olemme.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti