Saisi jo tämä sairaslomailu loppua...

Usein töissä käyvät ihmiset väsyvät ja ajattelevat, että "kunpa tulisin kipeäksi jotta saisin levätä kotona". Itse en kyllä lukeudu näihin...alkaa ottaa nimittäin tämä saikkuilu päähän ja rajusti.

Aloitin työt huhtikuun alusta, ja nyt olen varmaan jo viidettä kertaa sairaslomalla. Ensin iski mahatauti, sitten yleisinfektio joka ei ottanut loppuakseen, sitten tämä keskenmeno. Nyt viimeisin sairasloma, joka lätkäistiin käteeni tänään, johtuu pitkittyneestä ja rajusta vuodosta keskenmenon jälkeen. Miksi tämä piina ei voi jo loppua? Miksi? Pelkään, mitä töissäkin ajattelevat, kun kokoajan olen sairaslomalla. Eihän näille mitään voi, jos on sairas niin on sairas, mutta...noh, kai tämäkin on työmoraalista hyvä merkki, että tuntuu pahalta olla kotona?

On jotenkin niin masentavaa olla sairaslomalla, kun tuntee itsensä päällisin puolin työkykyiseksi. Lääkäri kuitenkin oli sitä mieltä, että nyt pitää tarkkailla kotona ja hoitaa itsensä kuntoon. Uskottavahan sitä on, kun lääkäri näin sanoo...

Nyt sitä sitten ollaan saikulla maanantaille asti. Huomena sain käskyksi ottaa lisää kohtua supistavia tabletteja, maanantaina sitten jälkikontrolli, ja mikäli kohtu ei ole tyhjentynyt, sitten kaavinta ilmeisesti. Masentava ajatuskin...nyt peukut pystyyn että pillerit tehoavat!

Ystävän treffailua

Lauantaille olin jo aiemmin sopinut, että menisin ystäväni kanssa keskustaan syömään ja pyörimään. Toivottavasti suunnitelmat eivät nyt mene mönkään...tätä ystävääni en ole pitkään aikaan tavannut, ja on jo ikävä <3 Joidenkin ystävien kanssa on mukava treffailla ja höpistä ihan jonninjoutavia...tämä ystävä on sellainen <3

Jos pitäisi kuvailla ystävääni, mitä eläintä hän muistuttaisi, se olisi helppoa: Suloinen puskeva kisuliini <3 Miksi? Hän rakastaa kismissejä, ja jotenkin hänestä vain tulee sellainen fiilis, kuin hän olisi sellainen suloinen kehräävä kisumisu <3 Rakas hyvä ystäväni <3 Kiitos, että olet olemassa <3

Sadepäivän mietelmiä

Kyllä sen huomaa, miten sateisena päivänä myös mieliala on apeampi. Tänään on ollut myös kipuja aiempaa enemmän, sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Kaitpa se kuuluu asiaan, että toisena päivänä voi paremmin ja toisena sitten huonommin...tiedä häntä.

Töissä nyt iltavuorossa, ja hetkellisesti on rauhallisempi tilanne. Aikaa jopa miettiä omia mietelmiä...se tosin ei ole niinkään kivaa.

Sydämessä tuntuu tyhjältä. Kuin jotain puuttuisi. Valtava kaipuu siihen, että saisi kantaa sisällä uutta elämää. Toteutuukohan se unelma enää? Jonkun teistä mielestä tämä voi olla naurettavakin pelko, mutta jokaisellahan meistä on ne omat pelkomme. Itse jotenkin pelkään nyt, että haave toisesta pienestä ei koskaan toteudu. Ensimmäistä yrittäessä meni jo aikansa, päälle vuosi, toinen päätyi keskenmenoon...voisikohan se kolmas sitten olla edes normaali? Vai tuleeko sitä koskaan?

Keitä täällä vierailee?

Edelliseen postaukseeni, jossa kyselin, keitä täällä vierailee ja mistä olette tänne tienne löytäneet, ei ole vielä kommentteja tullut. Kiinnostaisi kovin kuulla :) Sekä myös toiveita, mistä bloggaisin seuraavaksi. Aina kun ei ole niitä aiheita niin helppo löytää, ja sitten tahtoo bloggausväli venyä pitkähköksikin. Tosin, kuten mieheni, joka bloggailee melkeinpä työkseen ja on paremmin tietoinen tästä netin ihmeellisestä maailmasta kuin minä, opasti minua kerran, että: "Parempi blogata silloin kun oikeasti on asiaa, eikä vain yrittämällä yrittää keksiä aiheita, koska silloin helposti väsähtää."

Tämä tietenkin on totta, mutta mielelläni kirjoittelisin useamminkin, joten antakaahan ehdotuksia! :)

Rankka päivä...

Tästä tuleekin rankempaa kuin etukäteen ajattelin. Päivä vauvojen ja äitien keskellä...vaikka kuinka yritän pitää ajatukset poissa menetyksestäni, ne palaavat hetkeen jolloin lääkäri kertoi musertavat uutiset, uudelleen ja uudelleen.

Tänään on onneksi päivällä koulutus. Tosin samoja asioitahan sekin käsittelee, mutta pakko yrittää toivoa ja ajatella, että onnistuu saamaan ajatukset muualle kuin masentuneeseen fiilikseen.

Pomo oli ihana, töihin tullessani toivotti tervetulleeksi ja halasi. Lisää tällaisia pomoja!

Nälkäkin olisi...mutta ei tee mieli syödä. Tosin pitäisi kai yrittää edes, jotta pysyy tolpillaan. 1 tyypin Diabetes yhdistettynä ruokahaluttomuuteen ei ole hyvä yhdistelmä. Pitäkää peukkuja, että jaksan katsoa huomiseen ja piristyä pikkuhiljaa. Luonteeltani olen kuitnekin selviytyjä. Paljon on ollut koettelemuksia ennenkin, ja kaikesta olen selvinnyt, miksi en sitten tästäkin?

Uteliaisuutta :)

Alkoi kiinnostaa, että kuinkahan moni täällä käy lukemassa :) Jos jaksatte, jättäkää jokin pieni kommentti käynnistänne ja mitä kautta olette tänne löytäneet :)

Mielelläni myös ottaisin ideoita vastaan, mistä haluaisitte minun bloggaavan.

Hauskaa viikonalkua kaikille lukijoilleni :) Aurinko paistaa ja lämpö nousee, olkaamme iloisia koska on kesä! :) <3

Kasvojen kohotusta ja maailmanmenon ihmettelyä

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että blogini tulisi saada uudenlainen ulkoasu. En ole koskaan itse ollut mikään graafinen lahjakkuus, kuvaamataito ei ollut koulussa vahvin aineeni. Onnekseni tapasin miehen, jolta nämä puolet löytyvät ja jolta sain kaipaamaani apua: selkeästi olen saanut tyypin, joka täydentää heikkouksiani. :) Kiitos hänelle :) Blogini sai kaipaamansa kasvojen kohotuksen.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa?

Uutisissa on ollut Hyvinkään ammuskelutapaus. Kuullessani tapauksesta, en meinannut uskoa asuvani Suomessa. Eihän meillä tämmöistä satu! Rapakon takana tällaista on harva se päivä, mutta ei meillä, turvallisessa lintukodossa...tai sitten jotain on pahasti mennyt pieleen.

Ihmiset voivat hirveän pahoin, eikä sitä huomata. Tai huomataan, mutta apua ei ole saatavilla. Moni tragedia olisi ehkä voitu välttää, mikäli apua olisi ollut ajoissa tarjolla. Jokela, Kauhajoki, nyt Hyvinkää...lukuisat perhesurmat, joista on saanut lehdistä lukea...monissa näissä tapauksissa, hirmuteon toteuttanut oli yrittänyt saada apua, tuloksin, jotka sitten saivat kauheudet aikaan. Olemmeko missään enää turvassa?

Suomea on pidetty hyvinvointivaltiona. Ehkä, mutta mielestäni kyllä meillä huolehditaan surkeasti ihmisistä, jotka tarvitsisivat mielenterveydellistä apua. "Avohoitoon" panostetaan, jokunen vuosi takaperin jopa useita suljettuja laitoksia lopetettiin ja mietittiin, josko olisi järkevää sulkea melkeinpä kaikki suljetut osastot ja keskittyä avohoitoon. Uskallanpa väittää, että mikäli näin oikeasti tapahtuisi, en uskaltaisi liikkua ulkona. Toivon todella, että tämä rakas maamme ei mene siihen...

Töihin taas

Huomena olisi uusi työpäivä. Reilun viikon sairaslomailun jälkeen. Ihan mukava mennäkin taas töihin, josko saisi hieman muuta ajateltavaa kuin omat murheet ja huolet. Elämän on jatkuttava, ja arjesta on pidettävä kiinni. Sänkyyn ei voi jäädä rypemään.

Lisäksi ylihuomena on pienen poikani ensimmäinen kevätjuhla päivähoidossa <3 Hoitotätien mukaan pikkuiseni on harjoitellut kovasti ohjelmaa. Äidin sydän on syrjällään, milloin minun vauvani kasvoi noin isoksi, että jo harjoittelee ohjelmaa kevätjuhlaan? Onneksi vapaapäivä sattuu kerrankin oikeaan paikkaan, eikä tarvitse yrittää muutella työvuoroja. Jännityksellä ja ylpeydellä odotan, mitä pikkuiseni minulle esittää <3

Kivun kautta Jumala luo uutta

Surusta toipuminen vie aikansa. Keskenmenon kokeminen oli jotain, jota en ikinä uskonut kokevani. Suru, joka siitä syntyi, ei sitä pysty kuvailemaan. Surua lisää ehkä se, että minulle annettiin viikko vielä toivomusaikaa, josko vauvani olisikin kunnossa...

Menin siis viikko sitten poliklinikalle, jotta saisin pillerit, jotka tyhjentäisivät kohdun. Lääkäri totesikin ultrattuaan pitkään, että hänen mielestään tilanne on epävarma, eikä tahtoisi, että hätiköidään tyhjennyksen kanssa koska voi olla mahdollista että lapsi onkin kunnossa. Totesi kyllä, että on edelleen mahdollista, että raskaus ei ole normaalisti edennyt...fiilikset olivat kaksijakoiset: toisaalta olin huojentunut, että ehkä onkin mahdollisuus? Toisaalta olin hyvin pettynyt, ja peloissani, että jos saankin turhaa toivomisaikaa. Päätin kuitenkin luottaa Jumalaan, että Hän järjestää kaiken ja kaikki on Hänen käsissään...kävi miten kävi.

Viikon odotin...ja toivoin, ja rukoilin. Jännitin, mietin, pohdin kaikkia vaihtoehtoja. Perjantain tullessa, ja lääkäriajan koittaessa, menin polille uudelleen mieheni kanssa. Kaiken hyvän lisäksi lääkärinmokoma oli myöhässä ajoista puoli tuntia, ja se lisäsi jännitystäni. Miksi ihmeessä saan jännittää ja odottaa näin kauan?

Tulos oli varma

Ultran tulos oli musertavan varma: pikkuisemme oli lopettanut kehittymisen, ja sekin pieni sikiökaiku, joka viikko sitten oli näkynyt, oli jo surkastumassa pois. Mitään oireita edelleenkään minulla ei ollut ollut...vaihtoehtoja olisi siis nyt kolme: odottaa, jotta vuoto alkaisi itsestään, ottaa pillerit, jotka käynnistäisivät kohdun tyhjentymisen, tai, turvautua kaavintaan, joka olisi sitten viikon kuluttua. Kaavinta on kuitenkin aina riski kohdulle ja seuraavia raskauksia ajatellen, joten valitsin mieluummin hellemmän metodin, pillerit. Sainkin ne mukaani kätilöltä.

 Lääkäri ja kätilö molemmat vakuuttelivat minulle, että keskenmenoja sattuu, (jopa 50% kaikista raskauksista!) mitään en ole itse tehnyt mikä olisi aiheuttanut keskenmenon, syytä ei välttämättä ole ns. missään. Suurella todennäköisyydellä alkio oli jotenkin "viallinen" ja luonto sitten korjasi asian, ja poisti sen. Lohduttavaa kuulemma on, että olen tullut raskaaksi, ja tämä keskenmeno ei vaikuttaisi mitenkään siihen, että tulisinko myöhemmin raskaaksi uudelleen. Tiedänhän minä nuo kaikki lohduttavat sanat jo koulutukseni perusteella, mutta eivätpä ne hirveästi omalle kohdalle sattuessa lohduta. Koulutus on mielenkiintoinen asia: teoriassa tiedät kaiken, osaat neuvoa omia asiakkaitasi, ja uskot siihen mitä heille neuvot. Sitten, kun jokin (ikävä) asia sattuu omalle kohdalle, onkin ihan "pystymetsästä" eikä tiedä mistään mitään. En voi olla ajattelematta, teinkö sittenkin jotain alkuraskaudessa, joka pilasi kaiken...oliko se syömäni Burana-kuuri, ennenkuin edes tiesin raskaudesta? Oliko perussairauteni Diabetes syynä keskenmenoon? Tasapainoni oli kuitenkin heitellyt, vaikka pitkäaikaisarvoa mittaava määre olikin lääkärin mukaan hyvä. Ehkä se, että olin niin onnellinen raskaudesta, ja en osannut olla siitä hiljaa vaikka ensin niin ajattelin, pilasi kaiken...karmaa? Ei, karmaan en sentään usko...noh, ikinä en saa tietää, mikä oli tähän syynä. Toivottavasti en enää ikinä tule samaa kokemaan...

Kipuja onneksi ei ole ollut, vaikka pillerit saivatkin kohdun tyhjentymisen nopeasti käyntiin. Normikipulääkkeet toimivat hyvin. Muuten voinkin vain ihmetellä edelleen, kuinka niin moni nuori (ja vähän vanhempikin) nainen vapaahetoisesti kokee tämän abortin muodossa. Itse en aborttia kannata millään tavalla, itselleni en sitä missään tilanteessa hyväksyisi. Nyt kuitenkin tässä totean, koska tämä aihe kuitenkin saa monet provosoitumaan, että en tuomitse ketään, joka aborttiin päätyy elämässään. Joillekin se on helppo päätös, mutta uskon, että suurimmalle osalle se ei sitä ole. Kukin toimii omantuntonsa mukaan, enkä minä ole oikea ihminen tuomitsemaan ketään.

Aurinko paistaa kyllä minullekin

Aurinko paistaa ulkona...jospa se paistaisi vielä minullekin. Pakko uskoa, ja luottaa, että tuhkasta nousee uusi aamu. Jonain päivänä toivottavasti ymmärrän, mikä merkitys tälläkin kivulla oli. Uskon, että ilman kipua, en voisi olla onnellinen niistä elämän ihanista ja onnellisista asioista, joita minulla on. Jos kaikki aina menisi täydellisesti, kuinka voisin kiittää hyvistä asioista, kun en ymmärtäisi niiden arvoa?

Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.

Aika kutoo suurta salaisuutta:

KIVUN KAUTTA JUMALA LUO UUTTA.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan.

Kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata

TUSKAKIN ON TOIVON KASVUMAATA.
(~ Anna-Mari Kaskinen ~)

Kyynelien aika

"Aika on iloita, aika on surra. Aika on hymyillä, aika itkeä..." näin sanoo viisas mies Raamatussa. Ja pitää näköjään paikkansa...

Olin raskaana. Raskaus alkoi ihanana yllätyksenä pian kun olimme päättäneet että pieni saa tulla jos on tullakseen. Malttamattomana odotin varhaisultraa, että saisin nähdä pienen sykkeen ja liikkeitäkin...kun ultra sitten tuli, näkyi vain ruskuaispussi ja sikiökaiku, ei pienen sykettä. "Abortus rententus, abortus inhibitus..."eri lääkärit antavat eri nimillä diagnosin, mutta sama julma totuus se on: pikkuisemme kehitys pysähtyi ennenkuin kunnolla ehti alkaakaan.

Jotkut voivat olla sitä mieltä, että "hyvä kun meni nyt kesken näin alussa, (rv 7+ jotain) ajattele jos se olisi ollut vaikeasti vammainen?" "Hyvä kun näin alussa ettei myöhemmin". "Tämä on luonnon tapa seuloa ne, joilla on joku ongelma" "Olette vielä nuoria, ehditte vielä saada lapsen" ymsymsyms. Jokainen kommentti toki varmasti tarkoittaa hyvää, mutta itselleni ei hyvä mieli noista kommenteista tule...olin rakastanut ja odottanut tätä pientä jo, ja ajatellut, että terve tai sairas, se olisi minun rakas lapseni. Toki on "helpompi" päästä ylitse tällaisesta alkuraskauden keskenmenosta, kuin esimerkiksi kohtukuolemasta. Kaikki osanottoni niille, jotka sen kauheuden ovat joutuneet kokemaan. En voi kuvitellakaan sitä tuskaa, tällä hetkellä kun tuntuu, että jo tämä tuska, mitä koen, on hirveä. Kyyneleitä on valunut useampi litra, silmät ovat turvonneet...ruoka ei maistu. Töitä en voi ajatellakaan. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen ja totesi: "Tottakai olet sairaslomalla ja ilmoitat sitten jos se vielä jatkuu".

Perjantaina pitäisi mennä polille hakemaan lääkkeet jolla kohdun saisi tyhjäksi. Pieni kun olisi näköjään kohdussani viihtynyt, vaikka kehitys ei olekaan jatkunut, niin ulos hän ei ole sieltä halunnut tulla itsestään. Raskas viikonloppu siis edessä...

Kiitos kaikille ihanille ystävilleni, jotka olette minua tukeneet ja lähettäneet lohduttavia ja rohkaisevia tekstiviestejä/fb-kommentteja. Ilman teitä olisi tuhat kertaa raskaampaa selvitä tästä eteenpäin. Olette kultaakin kalliimpia. Anteeksi, jos en ole osannut sitä tarpeeksi teille aina näyttää.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat ehkä ja haluaisivat minulle sanoakin, että "eihän se ollut vielä edes lapsi, mitä sinä itket ja suret?": Minulle tämä lapsi oli lapsi hedelmöityksestä lähtien. Olen aina, aina ajatellut, että elämä lähtee hedelmöityksestä. Kukin saa ajatella tavallaan, minä en arvostele niitä, jotka ajattelevat lapsen olevan lapsi/ihminen vasta kun tämä on syntynyt. Minulle kuitenkin elämä alkaa siitä kun solut yhdistyvät ja kehittyminen alkaa. Ei se ole vain "solumöykky" tai "alkio" tai jotain muuta ihmeellistä. Minulle vauva on vauva alusta alkaen. Ei kehittymättömällä, olemattomalla möykyllä lyö sydän, ei sille kehity hermoratoja, ei se liiku. Elämään kohdun ulkopuolella se ei toki kykene ennenkuin joskus rv 23 jälkeen, ja silloinkin tarvitsee tehohoitoa avuksi, mutta elämä siinä "möykyssä" kuitenkin on. Minun mielestäni.

Noh, nyt meni liian filosofiseksi tekstiksi, josta voisi väitellä hamaan loppuun asti. Tästä tuskasta on noustava, vaikeistakin asioista on selvittävä. "Eteenpäin, sano mummo lumessa" on hassu sanonta mielestäni, mutta pätee hyvin. Eteenpäin on mentävä. Ulkona paistaa aurinko sateen jälkeenkin. Ehkä näin käy myös minulle vielä. Toivottavasti haaveeni toteutuu, ja pian saan kantaa uutta elämää sisälläni. Tätä rukoilen, ja toivon.