Kyynelien aika

"Aika on iloita, aika on surra. Aika on hymyillä, aika itkeä..." näin sanoo viisas mies Raamatussa. Ja pitää näköjään paikkansa...

Olin raskaana. Raskaus alkoi ihanana yllätyksenä pian kun olimme päättäneet että pieni saa tulla jos on tullakseen. Malttamattomana odotin varhaisultraa, että saisin nähdä pienen sykkeen ja liikkeitäkin...kun ultra sitten tuli, näkyi vain ruskuaispussi ja sikiökaiku, ei pienen sykettä. "Abortus rententus, abortus inhibitus..."eri lääkärit antavat eri nimillä diagnosin, mutta sama julma totuus se on: pikkuisemme kehitys pysähtyi ennenkuin kunnolla ehti alkaakaan.

Jotkut voivat olla sitä mieltä, että "hyvä kun meni nyt kesken näin alussa, (rv 7+ jotain) ajattele jos se olisi ollut vaikeasti vammainen?" "Hyvä kun näin alussa ettei myöhemmin". "Tämä on luonnon tapa seuloa ne, joilla on joku ongelma" "Olette vielä nuoria, ehditte vielä saada lapsen" ymsymsyms. Jokainen kommentti toki varmasti tarkoittaa hyvää, mutta itselleni ei hyvä mieli noista kommenteista tule...olin rakastanut ja odottanut tätä pientä jo, ja ajatellut, että terve tai sairas, se olisi minun rakas lapseni. Toki on "helpompi" päästä ylitse tällaisesta alkuraskauden keskenmenosta, kuin esimerkiksi kohtukuolemasta. Kaikki osanottoni niille, jotka sen kauheuden ovat joutuneet kokemaan. En voi kuvitellakaan sitä tuskaa, tällä hetkellä kun tuntuu, että jo tämä tuska, mitä koen, on hirveä. Kyyneleitä on valunut useampi litra, silmät ovat turvonneet...ruoka ei maistu. Töitä en voi ajatellakaan. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen ja totesi: "Tottakai olet sairaslomalla ja ilmoitat sitten jos se vielä jatkuu".

Perjantaina pitäisi mennä polille hakemaan lääkkeet jolla kohdun saisi tyhjäksi. Pieni kun olisi näköjään kohdussani viihtynyt, vaikka kehitys ei olekaan jatkunut, niin ulos hän ei ole sieltä halunnut tulla itsestään. Raskas viikonloppu siis edessä...

Kiitos kaikille ihanille ystävilleni, jotka olette minua tukeneet ja lähettäneet lohduttavia ja rohkaisevia tekstiviestejä/fb-kommentteja. Ilman teitä olisi tuhat kertaa raskaampaa selvitä tästä eteenpäin. Olette kultaakin kalliimpia. Anteeksi, jos en ole osannut sitä tarpeeksi teille aina näyttää.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat ehkä ja haluaisivat minulle sanoakin, että "eihän se ollut vielä edes lapsi, mitä sinä itket ja suret?": Minulle tämä lapsi oli lapsi hedelmöityksestä lähtien. Olen aina, aina ajatellut, että elämä lähtee hedelmöityksestä. Kukin saa ajatella tavallaan, minä en arvostele niitä, jotka ajattelevat lapsen olevan lapsi/ihminen vasta kun tämä on syntynyt. Minulle kuitenkin elämä alkaa siitä kun solut yhdistyvät ja kehittyminen alkaa. Ei se ole vain "solumöykky" tai "alkio" tai jotain muuta ihmeellistä. Minulle vauva on vauva alusta alkaen. Ei kehittymättömällä, olemattomalla möykyllä lyö sydän, ei sille kehity hermoratoja, ei se liiku. Elämään kohdun ulkopuolella se ei toki kykene ennenkuin joskus rv 23 jälkeen, ja silloinkin tarvitsee tehohoitoa avuksi, mutta elämä siinä "möykyssä" kuitenkin on. Minun mielestäni.

Noh, nyt meni liian filosofiseksi tekstiksi, josta voisi väitellä hamaan loppuun asti. Tästä tuskasta on noustava, vaikeistakin asioista on selvittävä. "Eteenpäin, sano mummo lumessa" on hassu sanonta mielestäni, mutta pätee hyvin. Eteenpäin on mentävä. Ulkona paistaa aurinko sateen jälkeenkin. Ehkä näin käy myös minulle vielä. Toivottavasti haaveeni toteutuu, ja pian saan kantaa uutta elämää sisälläni. Tätä rukoilen, ja toivon.