Ihanaa Uutta Vuotta 2012!!!

Onpas kulunut aikaa edellisestä päivityksestä. On ollut hulinaa ja huisketta niin paljon, että ei ole paljoa aikaa kirjoituksille valitettavasti jäänyt. Pieni ukkomme on oppinut kävelemään, työharjoittelun ensimmäinen osa on takana, joulut on juhlittu ja Uutta Vuotta nyt ollaan ottamassa vastaan. Tosin taitaa tuo vuosi vaihtua meidän perheessämme visusti peiton alla, viime yö oli ylösnousemista klo 00 alkaen n. tunnin välein, pieni mies kun ilmeisesti kärvisteli eilen otettuja influenssa- ja twinrix (a+b hepatiitit)-rokotteita. Aamulla lisäksi pääsin kokeilemaan luovuuttani mattopyykille pesutupaan, jossa ei ole mattojen pesuun sopivaa puutarhaletkua (esim.), koska ihanainen hauvamme oli ilmeisesti latkinut illalla/yöllä rakkonsa turhan täydeksi ja joko olimme liian väsyneitä aamulla huomataksemme herätysyritykset, tai sitten hauveli oli yrittänyt olla kohtelias eikä tullut herättämään ollenkaan. WC suihkulla se pesu sitten onnistui, mutta maton kuivausnaruille nostamiseen tarvittiin kyllä hieman suurempia lihaksia kuin omani. Onneksi kotona on mörssärimies, jolta habaa löytyy.

Joulun aikaan meinasimme käydä sukuloimassa anopin luona, mutta valitettavasti meinaaminen todellakin jäi vain suunnitteluksi. Tie, jota ajoimme, oli aivan peilijäässä, ja matkantekomme tyssäsi ensimmäiseen pieneen mäkeen. Auto ei suostunut menemään ylös mäkeä, vaan lähti luisumaan alaspäin, perän viettäessä ojaan. Puoliksi ojassa ollessamme totesimme, että "tästä ei kyllä nyt päästä normaalein keinoin" irti...trarktorin olisimme paikalle saaneet X-ajan kuluttua, joten päädyimme siihen, että itse pitää yrittää pärjätä. Niinpä minä, hienoisen paniikin hiljalleen mieltäni vallitessa, siirryin rattiin, ja rakas mörssärimieheni otti ja työnsi. Minä käänsin ja peruutin, käänsin ja menin eteenpäin, mieheni työnsi. Niin pääsimme irti, ja pois pinteestä. Ikävä kyllä, miehelläni sitten niksahti niskassa tuo työntöhomma, ja hän pääsi muutaman päivän ajan leikkimään Batmania. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin. Paitsi että valitettavasti anoppilareissu jäi tällä kertaa väliin.

Pieni miehemme tosiaankin on oppinut kävelemään. Nyt mennään jo niin lujaa, että välillä melkein tulee juoksuaskeliakin. Ja äiti ja isi ovat ihmeissään, kun pitäisi kaikkialle päästä juoksemaan, ja silmät pitäisi olla selässäkin. Pikkuisen kävelytaito helpottaa arkea toisaalta, mutta sitten, kaikella on se kääntöpuolensa. Enää ei tosiaankaan ole sitä rauhaa, että voisi jättää toisen istumaan lattialle leikkeihinsä ja itse vaikka lukea lehteä. Ehei...se vaihe on ohitettu jo ajat päivät sitten.

Aika menee ihan liian nopeaan...samalla se menee ihanan nopeaan. Minimies oppii päivittäin uutta, ja tuntuu, että vastahan hän oli pieni vauva, mihin se pikkuinen avuton nyytti onkaan kadonnut ihan muutamassa päivässä? Nyt pienelle on tullut selkeä äiti-vaihe...edes vessaan ei aina meinaa päästä, kun pieni jo sydäntä särkevästi itkee oven takana ja haluaa mukaan. Onneksi pyykinpesukone on sen verran mielenkiintoinen aparaatti, että mikäli vessareissulle pitää kummi ottaa mukaan, niin homma hoituu ;)

Äidin pikku-apulainen tämä minimies kyllä on. Roskat nostetaan lattialta/pöydältä hienosti pinsettiotteella äidin käteen, pyykinpesukone täyttyy ja käynnistyy varsin hienosti, ja astianpesukonekin menee päälle ihan oikein. Ja ikäähän on vasta 1v 4kk...pian äiti saa varmasti oikein ihanan apurin :)

Mutta: Oikein ihanaa Uutta Vuotta teille, lukijani. Toivottavasti alkava vuosi 2012 tuo mukanaan paljon ihanaa ja uutta!

Unikoulutusta

Pieni miehemme on parin vkon ajan päättänyt yöllä heräillä, ja valvoskella unta hakien jopa 2.5h. Äidistä ja isistä se on tuntunut todella raskaalle...selkeästi jokin juttu, ettei osaa/uskalla nukahtaa yksin herättyään. Nyt päätin, että tämän on loputtava. Päätin aloittaa unikoulun.

Ensin mietin, olisiko huudatus hyvä. Muutaman kerran paniikissa itkevän pienen luo mentyäni päätin, että tämä ei toimi meillä. Päätin sitten kokeilla ns. tuoli-menetelmää, tosin ilman tuolia. Laitoin pienen sänkyyn, ja menin ovelle seisomaan, ja sanoin, että "käy nyt pieni nukkumaan, äiti seisoo tässä ovella". N.35min tätä touhua piti toistaa, kunnes yllätyksekseni pikkuinen otti ja nukahti. Eikä sieltä huoneesta vieläkään mitään ylimääräistä kuulu...joskohan tämä vaikka toimisi??? Huominen näyttää, miten menee. Nehän väittävät, että kun unikoulun aloittaa, eka ilta on pahin, ja sitten alkaa tasaisesti helpottamaan. Katsotaan, kuinka meillä käy.

Yksi unikouluhan meillä on läpi käyty, nimittäin se, että pieni suostui nukahtamaan ilman heijausta omaan sänkyynsä. Ennen kun nukahtamisrituaali oli se, että nukutettiin syliin/kainaloon heijaten. Päätimme, että kun pieni siirrettiin omaan huoneeseensa nukkumaan, niin heijauksenkin on loputtava. Ja se tehosi oliko kolmessa-neljässä yössä, pieni oppi nukahtamaan omaan sänkyynsä, tosin äidin tai isin käsi päällä/silittäen. Nyt sitten luvassa tuo, että oppisi sen että ei ole hätää nukahtaa yksin. Pitäkää peukkuja!

Työharjoittelussa on mennyt vaihtelevasti. On yllättävän hankalaa saada kunnollinen ote vastasyntyvästä vauvasta; etusormet pitäisi saada juuri oikein hartioiden taakse, ja kunnon ote, ettei pieni tipu. Ei, en ole tiputtanut onneksi ainuttakaan, mutta on ollut hankaluuksia tuon otteen löytämisessä. Tänään mielestäni onnistuin melko hyvin. Jospa ylihuomena taas paremmin :)

Huomena onkin luvassa perhevalmennusryhmämme pikkujoulut. Olemme viettäneet säännöllisesti aikaa yhdessä valmennuksen päättymisen jälkeen, ja huomena olisi sitten pikkujoulut luvassa. Sinne siis :) Ihanaa vähän päästä kahvittelemaan tuttujen mammojen seurassa, katsellen, kun pienet leikkivät lattialla.

Hyvää joulun odotusta kaikille :)

MINÄ SAIN SEN PAIKAN!!!!!!!!!

JIPIIIIIIII!!!!! Tunnin taistelun jälkeen huomasin saaneeni harjoittelupaikan varauksen keväälle Naistenklinikan synnytyssalista. Erittäin haluttu paikka, kaikki paikat yleensä ovat varattuja. Portaali, jonka kautta varaukset harjoitteluihin tehdään, on aina, joka ikinen kerta, kun paikat aukeavat hakuun, jumissa ja tukossa. Niin tänäänkin. Kirjauduin sisään hyvissä ajoin, tuntia aiemmin, kun portaali aukeaa. Päivitin sivua, ja 10min ennen aukeamisaikaa, sivusto heitti minut pihalle ja kieltäytyi päästämästä enää takaisin. Muutamat ärräpäät päästettyäni ja jo masennuttuani täysin, pääsin vihdoin sisään. Tunnin yrittämisen jälkeen. Varatessani paikkaa, portaali totesi kylmästi: "Varaus ei onnistunut. Sinulla on jo varauksia kyseiselle jaksolle johonkin paikkaan". Olin että WHAT????? En tietääkseni ollut varannut mitään paikkaa mihinkään, koska kevään harjoittelupaikat aukesivat vasta tänään varaukseen. Menin katsomaan "omat varaukset" kohtaa, ja: Siellä se paikka oli varauksessa minulle!!! Joko portaali sittenkin oli varannut sen mutta jotenkin sössi taas vaihteeksi, tai sitten joku, ehkä opettajani, minulle kertomattaan, oli jotenkin varannut paikan valmiiksi minulle. Mutta, epäilyksistäni huolimatta, tarkistettuani asian moneen moneen kertaan, paikka todella on minulle varattuna! Voi miten onnellinen olenkaan nyt. Taistelu iki-ihanan Jobstepin kanssa loppui tänään! Enää en tule tappelemaan kyseisen ihanan takkuilevan portaalin kanssa.

Tuntuu hurjalta, että opintojeni viimeinen harjoittelupaikka on nyt oikeasti varattuna. Pitäisikö minun oikeasti pian valmistua??? Hurjaa...mutta niin ihanaa <3

Jobstep, jätän sinulle haikeat, mutta ah niin iloiset, jäähyväiset. Ei tule sinua ikävä.

Ihana syntymä!

Eilen autoin suht itsenäisesti pienen elämän maailmaan. Tai ei nyt niin pienen; yli nelikiloinen jässikkä se oli, mutta pieni kuitenkin <3 Ja voin sanoa, että olin tyytyväinen suoritukseeni. Ainut, mitä meinasin unohtaa, oli napanuoran tarkistaminen, oliko kiertynyt pään ympäri vai ei. Ohjaajani onneksi muistutti :) Vanhemmatkin olivat oikein tyytyväisiä suoritukseeni, sain heiltä hyvää palautetta jälkeenpäin.

Se on aina ihanaa saada hyvää palautetta työstään. Tulee sellainen olo, että oikeasti on osannut jotain. Syntymän ihme...ei sitä pysty edelleenkään kuvailemaan. Se on jotain niin mahtavaa. Ja minä saan olla osana sitä, auttamassa siinä! En vieläkään oikein ymmärrä asiaa.

Nyt on talvi ilmeisesti sitten tullut. Tänään mittari näytti -5 aamulla, ja vieläkin on -4,8 Celciusta. Koiraa ulkona käyttäessäni totesin ulkona tuoksuvan pakkaselle, ja oli jotenkin suloisen kirpeää ja viileää. Vaikka enemmän kesäihminen olenkin, niin kyllä tämä pikkupakkanen pitkästä aikaa tuntui ja tuntuu ihanalle. Talvi on yksi kauneimmista vuodenajoista mielestäni, varsinkin, mikäli tulee kunnolla lunta ja pakkasta. Kimmeltävä lumihanki, auringonpaiste, pakkanen...se on jotain tosi kaunista, ja ainutlaatuista. On ihanaa olla syntynyt Suomeen, jotta saa kokea kaikki neljä vuodenaikaa! 

Talvinakit vain ovat vielä vaihtamatta autoon alle. Ne ovat sitäpaitsi sukulaisilla Keski-Suomessa...jotenkin ne pitäisi saada varmaan tällä seuraavalla viikolla taiottua tänne Helsinkiin. Rahdilla? Se ehkä on fiksu vaihtoehto. Katsotaan, kuinka se onnistuisi. Mutta eiköhän ne jotenkin tänne saada :) Nyt leikkimään pienen jätkän kanssa. Se antaa niin paljon <3

Pian töihin

Kohtapuoleen pitäisi suunnistaa iltavuoroon. Jospa siellä taas syntyisi uusia pieniä ihmisiä...se on aina niin liikuttavaa nähdä uuden elämän syntyvän. Se on jotain niin ihmeellistä.

Viime yönä meidän pikku-ukkelimme heräili muutaman kerran. Puoli neljälstä jonnekin yli neljään jätkä oli hereillä, ja häntä piti nukutella. Sitten hän heräsi uudelleen 05.20 suunnilleen, en jaksanut nousta hänen kanssaan vielä ylös, vaan päätin että tulkoot sitten viereen nukkumaan josko siihen rauhoittuisi. Ja niin yllättäen rauhoittuikin, ja nukuttiin koko perhe 07.30 asti. En tiedä, millä sen tempun tekisi, että poika nukkuisi omassa sängyssäänkin noin...hyvin poika on nukkunut, ei ole valittamista, usein yöt menevät täysin ilman heräämisiä sinne kuuteen-puoli seitsemään. Mutta on paljon näitäkin öitä, jolloin yöllä herätään ja ei rauhoituta ennenkuin vieressä.

Jotkut oppaat tietenkin neuvovat, että "anna lapsesi huutaa, kyllä hän pian oppii että yöt ovat nukkumista varten". Itse en vain jotenkin tuota pysty tekemään...unikoulua pidimme kun muutimme uuteen asuntoomme, pieni itki kyllä, mutta turvallisesti olimme vieressä. Mutta sitä en pystyisi tekemään, että lähtisin huoneesta ja antaisin pienen huutaa...mistä minä tiedän mitä hän pelkää siellä huoneessa yksin? Yövalo meillä on, sellainen pistorasiaan tökättävä systeemi, mutta eiän se välttämättä pois niitä mörköjä vie, mitä pikkuinen saattaa pelätä. Muistan itsekin pienenä, vaikka minulla oli seinässä ihan kunnon yövalo, niin painajaisiin joskus heräsin ja pelkäsin niin että piti juosta äidin ja isän viereen turvaa hakemaan. Inhottavaahan se on vanhempien unen kannalta, sänky käy ahtaaksi ja pieni pyörii ja potkii sen verran että vaikea siinä itse sitten on nukkua. Mutta on se suloistakin, kun pieni käpertyy kainaloon kiinni ja sulkee silmät ja alkaa unituhina...<3

Jos sitä menisi vähäksi aikaa huilimaan ennen duuniin lähtöä. Pikkuinenkin vetää sikeitä parvekkella, joten olisi oiva aika vähän ottaa rennosti.

Vapaapäivä rötväillen

Tänään rötväilin kyllä ihan urakalla. Jotkut teistä ehkä tietävätkin minun olevan suuri C.S.I. fani. Minulta löytyvät tähän asti julkaistut kaikki C.S.I. boxit, Las Vegas, Miami sekä New York. Tämän päivän vietin katsoen pelkästään ja vain uusimman julkaistun Miamin jaksoja :D Varmaan lähelle 10 tuli katsottua putkeen eikä tunnu missään :D En edes vaihtanut päivävaatteita ylleni, makasin vain sohvalla ja "möllötin" ruutua. Joskus on hyvä olla tekemättä oikein mitään järkevää ;)

Nyt sitten katson Kuorosotaa. Oma suosikkini Tuusula tosin tipahti jo vko sitten, mutta on jännää seurata nyt sitten että kuka sen tänä vuonna oikein voittaa. Olen sitä mieltä, että voiton vie pääasiassa se, jolla on suurin julkkisstatus. Ainakin vähän ed.vuosina niin on käynyt. Tosin yllätykseksi Nightwishin Marco Hietalan kuoro ei voittanut viimeksi, mutta...noh, nähtäväksi jää.

Huomena olisi taas työvuoro harjoittelussa. Iltaan pitäisi mennä...14-22. Sama sunnuntaina. On se niin tylsää, kun hoitoala ei ole saanut aikaiseksi taistella opiskelijoille palkkausta harjoitteluun. Kyllä miesvaltaisilla aloilla opiskelevat palkkansa saavat, mutta ehei, ei hoitoalan naiset. Tämähän on kutsumusammatti, mitä me rahaa tarvitaan? Nyt kaiken hyvän lisäksi kuntatyönantaja on irtisanonut Tehyn sopimuksen vuoden alusta alkaen. Että näillä näkymin ollaankin sitten ihan ilman työehtosopimusta vuoden alusta :D Saas nähdä kuin käy...pitääkin mennä kohta tonkimaan Tehyn sivja, josko sieltä löytyisi jotain infoa että mitä tässä nyt oikein on tapahtumassa.

Tein tänään lähestvän joulun ensimmäiset riisipuurot. Onnistui niiiiiiiiin hyvin <3 Pikku-ukkokin oikein ahmimalla ahmi, ja totesi syötyään: "Mammammam..." eli "namnamnam" <3 Se on niin ihanaa ja sydäntä liikuttavaa kun pieni sanoo jotain tuollaista...se kun tuulee niin aidosti <3

Vapaapäiviä

Tänään vietin vapaapäivää oikein reilusti. Nukuin klo 12 asti, ja sen jälkeen tilasin läskisti valkosipulikermaperunakebabia ja katsoin C.S.I Miamia blue raylta. Nyt juon lämmintä glögiä ja bloggailen. Aaaaaah. Tällaisia vapaapäiviä tarvitsee aina joskus.

Eilisen vapaapäiväni vietin pienen poikani kanssa kerhoillen. Kävimme pitkästä aikaa kerhossa, jossa kävimme kun mussukkani oli vielä pieni vauva. (Ai hänkö ei enää ole vauva??? ) Oli mukavaa! Kerho ilmeisesti uuvutti pientä, kotiin tultuamme ja lounaan syötyämme hän nukkui reilun 2h päiväunet parvekkeella. Äitikin sai silloin pienet päiväunet. On se aika vaan niin ihanaa, mitä oman pienen lapsen kanssa saa viettää...ei sitä voi sanoin kuvailla!

Tässä illalla skypettelin sisareni kanssa sinne kauas Atlantin taa. Näin pienen tytöntyllerönkin, siellä se tuhisi suloisesti omassa kehdossaan <3 tädin pieni mussu <3 Kunpa aika menisi pian ja pääsisin tapaamaan pientä...itselläkin tosin jo niin raju vauvakuume, että on tässä kestäminen kun ympärillä tutut ja läheiset sikiävät minkä kerkiävät. Noh, ehkä jossain vaiheessa sitten...jahka tästä nyt ensin valmistuisi tuosta koulusta. Uhkaavasti sekin lähestyy...

Lopputyötä pitäisi alkaa kirjoittamaan. Onneksi se ei ole mikään vaativa projekti, kehittämistehtävä, josta siitäkin olen osan saanut jo hyväksiluettua aiemmista opinnoistani. Pitäisi vain artikkeli vääntää, kun löytäisi hyvät lähdetiedot...joitain tutkimuksia pre-eklampsiasta. Mistä minä sellaiset tutkimukset taion? Gradu tai väitöskirja, laajuudeltaan pitäisi olla tuota luokkaa. Google ei anna mitään järkevää vaikka mitä hakusanoja laittaisi, kai sitä pitäisi tehdä rynnäkkö johonkin kirjastoon tonkimaan heidän varastojaan. *HUOH*. Minä se sitten niiiiiiiiiiiin rakastan noita akateemisia tehtäviä...

Nyt iltapalan tekoon ja sitten pian sänkyyn muumilakanoiden alle. Kauniita unia kaikille teille!

Minusta tuli täti!!!

Lapsia tuntuu nyt syntyvän yhdelle jos toiselle. Mutta enpä ole ollut kenenkään muun lapsen (oman pienen ukkelini poislukien) syntymästä ollut näin innoissani, kuin vanhemman sisareni pienen tyttären syntymästä <3 Pieni tytöntylleröinen syntyi eilen 12.11.2011 kaukana Atlantin Valtameren takana, Yhdysvaltojen Chicagossa heidän aikaansa 10.55 (meidän aikaamme 8h myöhemmin). 2750g ja 44,5cm. Pienenpieni tytöntylleröinen <3 Tädillä on jo nyt hirmuinen ikävä, ja inhottavaa on ettei pääse heti sylittelemään ja hellimään...keväällä olisi tarkoitus valmistumisen jälkeen suunnata tutustumaan uuteen tapaukseen. Poikanikin sai ensimmäisen tyttöpuolisen serkun <3

Yövuoroon

Yövuoro pian alkamassa. Ennen sitä kuitenkin vielä saunomista perheen kera, karjalanpaistin uunista ottoa sekä pikkuisen miehen unille laittoa.

Saas nähdä, millainen yö on tulossa...toivottavasti tulisi työntäyteinen yö. Silloin olisi ehkäpä helpompi pysytellä hereillä; viime yö meni pientä ukkelia rauhoitellessa; yskä ajoi miekkosen ylös kolme kertaa yön aikana. Pienten sairastelut ovat niin rasittavia...tuntuu pahalta katsoa ja kuunnella kun pientä sattuu :( Jos yötä kokeilisi Pronaxenin avulla nyt tänään, eihän se mikään yskänlääke ole, mutta jos auttaisi mahdolliseen kurkkukipuun...sängynpäätyä on jo korotettu, mutta kaikki konstit pitää yrittää.

On noilla pienillä energiaa...joka paikkaan kontataan ja rynnitään ihan into pinkeänä. Ja äiti ja isi juoksee perässä...kyllä kunto nousee! Odotetaan vaan kunnes se lähtee kävelemään oikein kunnolla...aaaaapuuuuuaaaaaa...:D

Huomena olisi isukinpäivä. Meillä sitä vietettiin jo tänään, koska mun pitää kyl yrittää nukkua koko huominen käytännössä, seuraavakin yö nimittäin olisi harjoittelussa vietettävä. Eihän sillä päivämäärällä niin väliä, viettääkö jotain juhlaa päivän etuajassa vai sitten virallisena, kunhan vain on se pääasia, eli ajatus tärkein.
Meidän isukki sai aamupalan valmiiksi laitettuna, hienon kortin, ja jonkin ihan ihme Skyrim-pleikkapelin, jota isukki kovasti kinusi...eihän äiti noista mitään ymmärrä, mutta hyvä jos isukki oli lahjasta mielissään :) välillä on niin suloisen liikuttavaa katsella, kun isistä kuoriutuu samanmoinen pikkupoika kuin pienestä lapsestamme...ei nyt pelkästään pleikkapelejä pelaamalla, vaan muutenkin. Lapsenmielisyys...se on niin ihana asia. Kunpa me aikuiset ymmärtäisimme, että lapsen maailma, se on niin kaunis ja viaton. Miksi me aikuiset hankimme itsellemme aina lisää ja lisää stressin aiheita?

Parin pvn vapaa

Parin päivän vapaat siis edessä. Sitten kolme yövuoroa...niitä en ole aikoihin tehnyt. Pidän kyllä yövuorojen tekemisestä, mutta näin pienen lapsen äitinä, ne ovat melko haasteellisia. Pieni ukkeli ei onneksi enää ole tissistä riippuvainen, joten sen kannalta, yövuoro menee ihan helposti. Ukkeli kun harvoin enää yöllä muutenkaan herää, nukkuu klo 19-07 suunnilleen yhtä soittoa. Joskus herää aiemminkin, kuudelta, mutta pääasiassa noin. Mutta seuraava päivä voi olla mielenkiintoinen, miten saa nukuttua sitten sunnuntaipäivän...isukille on jo tehtäväksi kyllä annettu hoitaa pikkujäbää, jotta mamma saa nukkua. Haasteen mukaan tuo toki se että sunnuntai olisi sopivasti isukinpäivä...ja minä olen sen verran traditionaalinen kaikkien tuollaisten päivien suhteen että harmittaa nukkua se päivä. Mutta pakkohan se on, ainakin jonkin verran huilia, että jaksaisi sitten seuraavan yön töissä. Maanantaina voi pojan viedä päivähoitoon aamulla, niin on helppo nukkua sit maanantai...jotta jaksaa viimeisen yön. Noh...eiköhän se sunnuntaikin ihan ok mene.

Tänään en avustanut synnytyksissä. Äidit päättivät pitää sen verran pitkän latenssivaiheen, (vaihe ennen kuin synnytys oikeasti on käynnissä, voi supistella, mutta ei niin että synnytys ihan oikeasti olisi vauhdissa) että työvuoroni ehti loppua sitten jo ennen kuin avautumisvaihe olisi edennyt loppuunsa. Joskus näinkin. Eihän sitä päivittäin ole pakko synnytyksiä saada, tokihan se hauskaa olisi, mutta kun EU-direktiivien mukaan minulla pitää valmistuessani olla 40 synnytystä hoidettuna, niin kyllähän minä vielä ehdin. 7vkoa nyt edessä tätä harjoittelua, ja sitten sen jälkeen vielä 6 kakkosjaksolla, niin eiköhän noita ehdi tippua tasaiseen tahtiin.

Huomena olisi luvassa pikkuisen ensimmäinen vasu-keskustelu eli varhaiskasvatuskeskustelu päivähoidossa. Mitähän siellä pohditaan? Jokin lappunen pitäisi täytellä ennen sinne menoa, ja sitten käydään kait sitä lävitse. On jotenkin niin ihmeellistä, että vasta pikkuiseni oli avuton vaavi, jonka niskaa oli varottava, kun ei se pieni jaksanut sitä vielä kannatella, ja nyt pikkuiseni jo melkeinpä kävelee...*snif* mihin on äidin pieni vauva kadonnut?

Nyt Valio Hehkua lämpöisenä ja kohta C.S.I Las Vegas. Keskiviikkoillan huipentuma. Hyviä unia kaikille.

Ensimmäinen ulosautto

Aina on se ekakerta...mutta tämä jää kyllä auttamattomasti parhaimpana mieleen. Ensimmäisen pienen uuden elämän ulosauttaminen. Vai mitenkä sen hienommin sanoisi? Olkoon nyt noin. Sen tein tänään, klo 14.17. Hurjaa. Hirveää. Ihanaa. Täytyy sanoa, että pää siinä tyhjeni kyllä auttamattomasti, kun ohjaaja totesi että "tuu tänne vaan, laita kädet noin, ei, kun noin. Sitten autat sen ulos." HUI!!! Minä? Vain tunteettomilla nukeilla synnytysavustamista harjoitellut? Et kai ole tosissasi? Noh, niin kuitenkin kävi, että pieni uusi poikalapsonen syntyi tähän maailmaan, minun ja ohjaajani avustamana. Täysin itse en siis toimenpidettä vielä tehnyt, mutta osin kuitenkin. Vauva oli paaaaaaljon liukkaampi mitä olin alkuun ajatellut...vaikka tiesin sen toki liukas olevan, mutta totuus oli tarua ihmeellisempää. Ei, ei pieni suloisuus tippunut lattialle, sitä emme ikinä saa tietää olisiko tippunut, ellei ohjaajani olisi vieressä ollut...:D ehkä ei kuitenkaan. Mutta hurjaa se oli <3 Mutta samalla niin ihanaa. Jos ikinä olin kuvitellut, että unohdanko kaiken, osaanko mitään, selviänkö kunnialla, niin kyllä, kyllä ja kyllä. Kaiken unohdin, osasin jotain, ja selvisin. Napanuorankin klipsasin ja leikkasin. Tarkistin repeämät. Ommellut en, koska ohjaajallani oli kiire toiseen synnytykseen ja tämä äiti oli nopeasti saatava hoidetuksi. Autoin vauvan äidin rinnalle, ihmettelin äidin ja isin kanssa uutta pientä elämää, lepertelin, lässytin. Ja olin aivan myyty. Olen löytänyt vihdoin sen ammatin, mitä haluan oikeasti olla: Kätilö. Tästä se lähtee. Joka kerta paremmin. Joka päivästä voi oppia. Ikinä en voi sanoa olevani täysin valmis tässä ammatissa. Mutta voin sanoa olevani taitava. Ja että osaan. Ja että olen hyvä. Sitä päivää odotellessa, ja siihen tähdätessä. Nyt olen alokas. Jonain päivänä olen taitaja.

Eka päivä takana

Mielenkiintoista ekana päivänä synnärillä...ekana pääsin toimimaan tulkkina sype-(synnytyspelko)poliklinikalla. Hassua oli, että kun piti tulkata englanniksi, niin mielessä välillä meinas pyöriä ruotsinkielen sanoja...näköjään opiskelu ruotsiksi on tuottanu tulosta :D

Opiskelen siis Arcadassa, joka on suomenruotsalainen ammattikorkeakoulu täällä Helsingissä. Miksi? Sinne oli helpompi päästä, kuin suomenkieliselle. Ja toisekseen, jotenkin kiehtoi ajatus ruotsiksi opiskelemisesta. Yllättävän helppoa se on ollut, kiitos ehkäpä niille kahdelle kesälle, jotka vietin Ahvenanmaalla kesätöissä. Sieltähän se kieli tarttui...

No mut sit asiaan takaisin. Eli ensimmäiseen päivääni synnärillä. Mitään erityistä en tänään vielä tehnyt, seurasin vain paria uuden elämän syntymää. Huomena pitäisi alkaa sitten tositoimiin...huh! Jännittävää.

Kyllä täytyy sanoa, että (anteeksi jos kommenttini kuulostaa nyt feministiseltä...:D ) kyllä me naiset sitten venymme mitä ihmeellisimpiin suorituksiin. Synnytys melkein loppuun asti ilman sen kummempia kivunlievityksiä, uuden elämän pusertaminen sisuksista pihalle...kuulinpa jutun, että joku uusi isukki oli kirjoitellut synnärin isien huoneessa olevaan vihkoon, johon isät saavat kirjoitella terveisiä/kuulumisia toisilleen, että: "Mikäli olisin nainen, tämän päivän kokemuksen perusteella pysyisin neitsyenä". Aika kuvaavaa :D Rajua se synnyttäminen on. Itsekin melkein loppuun asti synnyttäneenä, voin sanoa, että ei ollut kokemus mikään sellainen, että voisin sanoa, että mielelläni menisin kokemaan uudelleen. Vauvakuume kyllä on, ja haluan ehdottomasti synnyttää uudelleen, mutta kipua en haikeudella muistele...

Ja tuo kommentti, että "melkein loppuun asti synnyttäneenä". Sillä tarkoitan sitä, että minun poikanihan ei syntynyt ns. luonnollista tietä, vaan jouduttiin sektoimaan eli ottamaan ulos keisarinleikkauksella, pysähtyneen synnytyksen, sekä tarjontavirheen, vuoksi. Pikkuinen oli liian ylhäällä. pää väärässä asennossa, ja synnytys ei edennyt. 18h kivuissa kärviselleenä, olisin enemmän kuin mielelläni suorittanut tehtäväni loppuun, mutta ei...ei ollut silloin niin tarkoitettu. Jospa sitten seuraavan mahdollisen kohdalla...

Huomista jännityksellä odottaen...toivottavasti en ryssi kaikkea :D

Jännittää

Kuten eilen jo kirjoitin, huomena pitäisi mennä synnytyssaliin harjoitteluun. Jännitys alkaa hiipimään...kuinka sitä osaisi muistaa kaiken teorian, joka on opetettu? Ja sen kaiken taidon, jota on harjoiteltu simulaatioissa? Onneksi ensimmäisenä päivänä ei tarvitse olla mestari...Mutta se itsekriittisyys ja täydellisyyden tavoittelu...ne ovat  heikkouteni. Jos en heti onnistu, helposti ahdistun ja masennun, etten mitään osaakaan. Toivottavasti sitä kasvaisi noiden suhteen...

Taitolaji on myös yrittää pitää pieni ihmisalku väkisin hereillä. Kävimme tänään pikkuisen päiväuniaikaan eräässä tilaisuudessa, sinne suuntaan meno onnistui, ettei pieni nukahtanut autoon. Mutta sitten tulomatka...voi sitä kaikkea mitä yritimme keksiä mieheni kanssa, ja sitten, noin puoli kilometriä ennen kotia, pikkuisen silmät vain painuivat kiinni väkisin :D hereillä yritimme pitää siksi, kun tilaisuuteen oli vain noin 20min ajomatka suuntaansa, jos olisimme antaneet pienen nukkua tuon pätkän vain, niin päiväunet olisivat sitten menneet siinä, ja kesken unien herättäminen tuntui ajatuksena hirveämmältä kuin se, että yrittää pitää pienen hereillä kunnes ollaan kotona ja sitten saisi nukkua niin kauan kuin nukuttaa. Varpaiden ja naaman kutitus, laulaminen, leikkiminen...kaikki yritettiin. On se hauska nähdä miten kun toinen on oikein väsynyt, mikään ei häiritse jos oikeasti on unessa :D

Nyt nuo minun elämäni miehet istuvat keittiön lattialla ja natustavat yhdessä appelsiinia. Voiko mikään olla suloisempi näky kuin se, kun isi ja poika istuvat yhdessä lattialla ja touhuavat yhteisiä juttujaan...näyttää appelsiini maistuvan, kun lisääkin tahtoisi :) tosin näköjään sisukset on appelsiinista imetty, ja kuoret palautuvat sitten paidalle...tapansa kullakin syödä appelsiinia :)

Huomista odotellessa ja jännittäessä. Saas nähdä tuleeko uni silmään ensi yönä :) 

Ensiaskelia

On se niin jännittävää ja ihanaa seurata, kun pieni ottaa ensiaskeliaan. Minun pieni poikani on tosiaan kohta 1.3v vanha, ja tässä pari vkoa sitten päätti että uskaltaisi kokeilla josko omat pienet jalat kantaisivat. Muutama varovainen innokas askel, ja sitten tömps! Mutta voi sitä iloa, joka kasvoilta loisti kun huomasi että äiti ja isi innostuvat ja että hän osaa! Pisin saavutus on tällä hetkellä ehkä viisi askelta, jotka pieni on uskaltanut itsenäisesti ottaa. Niin kova tarve olisi mennä eteenpäin ja lujaa, mutta tasapaino ei oikein vielä riitä. Kauhealla vauhdilla oltaisiin jo eteenpäin juoksemassa...hurjaa menoa! Kävelyvaunun kanssa juostaan lujaa vauhtia ja törmätään seiniin, ohjaus kun ei vielä ole ihan hallinnassa sekään :D mutta niin suloista ja ihanaa on seurata vierestä pienen mussun kehitystä...on se niin ihmeellistä, miten pieni oppii niin lujaa vauhtia. Tänä aamuna pieni älysi, kuinka nousta potalta ihan ilman tukea...sitä sitten piti tehdä uudestaan ja uudestaan, piti äidin jo vähän toppuutella että pysyhän nyt potalla ja tee asiat ensin :D Kohta sitä mennään eikä meinata, juostaan paikasta toiseen ja äiti saa kunnon hyötyliikuntaa kun juoksee perässä. Sitä odotellessa :)

Mistä blogin nimi?

Hei kaikki!

Jännää nähdä, alkaako tätä kukaan seuraamaan. Huvikseni ajattelin perustaa blogin, johon kirjoittelisin mietteitäni elämästäni, tai nyt elämästä yleensä. Katsotaan miten kauan tätä jaksaa pitää, tai innostuuko tästä touhusta ylipäätään.

Mistä blogilleni tuli nimi? Siihen en oikein järkevää vastausta osaa antaa, mietiskelin pitkään, mikä voisi olla hauska, mutta kuitenkin samalla mielenkiintoinen nimi blogille. Sitten vain keksin tuon, salaisuuksia sydänpurkista, nimen. Katsotaan, kuinka paljon elämäni salaisuuksia uskallan raottaa ;)

Olen 28-vuotias, yhden eläväisen, 1.3v villiviikarin äiti Helsingistä. Helmikuussa pitäisi valmistua kätilöksi, pitkän haaveen jälkeen. Rankkaa on opiskelu toki ollut, vaikka sainkin suurimman osan opinnoistani hyväksiluettua aiempien sairaanhoitaja-opintojeni vuoksi. Tällä hetkellä painan työharjoittelua, joka kestääkin aina valmistumiseeni saakka. Maanantaina pitäisi mennä synnytyssaliin 7vkon ajaksi...hui! Hieman kieltämättä jännittää ja pelottaakin, synnytykset ovat niin oma spesiaalikenttänsä, että kuinka niitä osaisi hoitaa. Sairaanhoitajana nyt pystyy menemään töihin melkein mille osastolle vain, jossa sairaanhoitajaa tarvitaan, samalla koulutuksella pystyy menemään joka osastolle, mutta synnytykset...ne jännittävät. Tottakai kaikkeen oppii, mitä opiskelee ja harjoittelee, ja se syvin oppiminenhan tulee juuri käytännön kokemuksesta. Mutta...noh, onneksi minun ei tarvitse heti osata kaikkea. Kerrankin voin heittäytyä "tyhmäksi opiskelijaksi" joka on hieman avutonkin alkuun. On välillä ollut harojitteluissa hankaluuksia asennoitua opiskelijan rooliin, koska aiemmat harjoittelupaikkani (esim. lapsivuodeosasto) ovat olleet osastoja, joilla pärjää vallan hyvin sairaanhoitajankin koulutuksella. Ja siitä puolesta kun on työkokemusta jo noin 4v ajalta...

Pieni rakas poikani tuolla tuhisee viereisessä huoneessa sikeässä unessa. Pieni nukahti jo tuossa seitsemän aikoihin, suloinen pieni rakkaus <3 Vaikka itse lukeudun aamu-unisiin tyyppeihin, niin kyllä nautin tästä, että minimies menee nukkumaan jo seitsemän pintaan, jotta jää sitten hieman aikaa itselle sekä parisuhteellekin. Vaikkakin aamut alkavat sitten jo kuuden-seitsemän pintaan, niin tunnen tämän tyylin sopivan itselleni parhaiten.

Pienen elämää on ollut niin ihana seurata vierestä...nyt hän opettelee kävelemään, pienet suloiset haparoivat askeleet ovat niin suloisia <3 ja milloin on ollut yhtä hauskaa katsoa vierestä, kun toinen syö? :D Ei ole suloisempaa kuin nähdä onnesta soikeat kasvot, kun pieni ymmärtää, että "hei, minä osaan itse!!!" Vaikka vauva-arki on raskasta, niin on se kyllä niin palkitsevaakin. En vaihtaisi tätä mihinkään <3