Ensimmäinen ulosautto

Aina on se ekakerta...mutta tämä jää kyllä auttamattomasti parhaimpana mieleen. Ensimmäisen pienen uuden elämän ulosauttaminen. Vai mitenkä sen hienommin sanoisi? Olkoon nyt noin. Sen tein tänään, klo 14.17. Hurjaa. Hirveää. Ihanaa. Täytyy sanoa, että pää siinä tyhjeni kyllä auttamattomasti, kun ohjaaja totesi että "tuu tänne vaan, laita kädet noin, ei, kun noin. Sitten autat sen ulos." HUI!!! Minä? Vain tunteettomilla nukeilla synnytysavustamista harjoitellut? Et kai ole tosissasi? Noh, niin kuitenkin kävi, että pieni uusi poikalapsonen syntyi tähän maailmaan, minun ja ohjaajani avustamana. Täysin itse en siis toimenpidettä vielä tehnyt, mutta osin kuitenkin. Vauva oli paaaaaaljon liukkaampi mitä olin alkuun ajatellut...vaikka tiesin sen toki liukas olevan, mutta totuus oli tarua ihmeellisempää. Ei, ei pieni suloisuus tippunut lattialle, sitä emme ikinä saa tietää olisiko tippunut, ellei ohjaajani olisi vieressä ollut...:D ehkä ei kuitenkaan. Mutta hurjaa se oli <3 Mutta samalla niin ihanaa. Jos ikinä olin kuvitellut, että unohdanko kaiken, osaanko mitään, selviänkö kunnialla, niin kyllä, kyllä ja kyllä. Kaiken unohdin, osasin jotain, ja selvisin. Napanuorankin klipsasin ja leikkasin. Tarkistin repeämät. Ommellut en, koska ohjaajallani oli kiire toiseen synnytykseen ja tämä äiti oli nopeasti saatava hoidetuksi. Autoin vauvan äidin rinnalle, ihmettelin äidin ja isin kanssa uutta pientä elämää, lepertelin, lässytin. Ja olin aivan myyty. Olen löytänyt vihdoin sen ammatin, mitä haluan oikeasti olla: Kätilö. Tästä se lähtee. Joka kerta paremmin. Joka päivästä voi oppia. Ikinä en voi sanoa olevani täysin valmis tässä ammatissa. Mutta voin sanoa olevani taitava. Ja että osaan. Ja että olen hyvä. Sitä päivää odotellessa, ja siihen tähdätessä. Nyt olen alokas. Jonain päivänä olen taitaja.