Pitkän tauon jälkeen täällä taas

Onpa aikaa kun olen täällä viimeksi käynyt päivittelemässä. Anteeksi tuhannesti teille, lukijani! Pitkään olen miettinyt että pitäisi kirjoittaa, mutta sitten en ole saanut aikaiseksi. Joko olen ollut liian väsynyt tai sitten mieli on ollut totaalisen tyhjä mielenkiintoisista kirjoitusaiheista, ja olen jo ajat sitten päättänyt, että sellaisessa tilanteessa ei kannata väkisin vääntää "jotain" tekstiä, joka ei sitten kiinnosta ketään. Nyt kuitenkin toisenlaiset fiilarit :)

Paljon on tässä parin kuukauden aikana lomani jälkeen tapahtunut. Työt jatkuvat, pikku-ukkeli kasvaa, talvi tekee tuloaan ja jotain uutta ja jännittävää on myös saapumassa meidän perheeseemme kevään korvilla <3

Nyytti

Kyllä, meille on siis tulossa pikkuinen kevätvauva <3 Tärppäsi pian keskenmenon jälkeen, mistä olin yllättynyt. Jännitin koko 3kk, että onko kohdussa elämää vai ei...sitten vihdoin koitti ultran aika, ja siellähän se pieni uiskentelija näkyi heilumassa <3 Kovasti pyöri ja liikehti, sydän sykki vahvasti <3 Ultraajan oli vaikeuksia saada mittoja otetuksi, kun toinen oli niin eläväinen. Nyt vain paljon tarrasukkia nyytille matkaan, että pysyy matkassa koko loppuajan <3 Laskettu aika olisi 19.5. mutta epäilen, että tämäkin tulokas syntyy hieman etuajassa, kuten esikoisemmekin.

Yksinhuoltajuutta

Kohta on "yksinhuoltajuutta" takana viikon ajan. Mieheni on nyt vuorostaan lomalla "Nipponinmaassa" eli Japanissa ja minä olen viihdyttänyt pikkumiestämme. Kaikki kunnia teille, oikeat yksinhuoltajat...viikko on välillä tuntunut rankalta, varsinkin kun uhmakohtaukset ovat värittäneet arkea. Välillä on kyllä ollut niitä ilon hetkiäkin, kuten tänään, kun pikkuinen palasi mummilasta, jossa oli viikonlopun vietossa. Ilosta kiljahteleva nauru, naama niin hymyssä kuin ikinä vain voi ja lujat rutistushalit ja isot märät suukot <3 Voi miten rakastankaan tuota pikkumiestä <3

Isänpäivä nyt meni sitten vähän arkisissa tunnelmissa. Kahvittelin kyllä oman isäni kanssa, joulutorttuja ja ihania kinuskisuklaakilpikonnia mutustaen. Nämä olivat yllättävän helpot tehdä: pekaanipähkinöitä kilpparinmuotoon, Amor-kermakarkkien sulatusta kermatilkassa, köntti sulaa kinuskia kilpparien keskelle, jähmetys, sitten molemmin puolin sulatettua suklaata ja välissä tietysti jähmetys uudelleen. Avot! Kuva ja idea ovat sisareni blogista, www.elamanivuosi.blogspot.com

Omista kilppareistani ei ihan noin kauniita tullut, mutta hyviä (ja kaloripommeja) ne silti olivat. Hyvin vievät sokerihimon hetkeksi...montaa ei pysty kerralla syömään :D

Sisareni on meistä se innokkaampi leipuri ja kokkaaja, vaikka en itsekään mikään poropeukalo kyseisissä toimenpiteissä ole. Itse vain olen usein turhankin laiska alkaakseni kehitellä jotain uutta ja ihmeellistä. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni, hyvä ruoka ja leivonnaiset ovat aina ihania!

Nightwish ja Floor Jansen

Eilen kävin Hartwall Areenalla Nightwishin Imaginareum-elokuvan maailman ensi-illassa. Samalla oli myös heidän ylimääräinen keikkansa uuden hollantilaisen Floor Jansenin kanssa. Täytyy sanoa, että oli U-P-E-A-A. Tarja Turusen aikana en käynyt keikalla, ei tullut vain mahdollisuutta. Anette Olssonin keikalla kävin kerran, olihan hänkin hyvä, mutta tämä tapaus kyllä veti jalat alta ja areena räjähti. Mimmi nahkamekossaan rokkasi kyllä niin mahtavasti että huhhuh. Jäisi monelta tekemättä...selkeästi bändikin nautti esiintymisestä. Koko keikka vedettiin läpi sellaisella rentoudella ja innolla, että sen pystyi hyvin aistimaan.

Itse Imaginareum-elokuva ei sitten oikein räjähtänytkään, ainakaan minulle. Sinänsä hyvin tehty ensimmäiseksi elokuvaksi tekijöiltään, mutta juoni oli mielestäni melkoisen sekava, enkä oikein saanut kiinni juonen "punaisesta langasta" jotta olisin jaksanut täysillä keskittyä elokuvaan. Ilmeisesti moni muukin ajatteli samoin, ja lähtikin kesken pois. Itse nökötin paikoillani elokuvan kiltisti loppuun, mutta, myönnetään...silmät lupsuivat lahjakkaasti. Ehkäpä vaikutti myös se, että olen kai vanhentunut, tai sitten tämä pienen lapsen kanssa eläminen vain on tehnyt sen, että ei jaksa enää valvoa puolille öitä. Kotona olin puoli yhdeltä...yleensä siihen aikaan olen nukkunut jo kolmisen tuntia :D

Elokuvasta en onneksi paljoa odottanutkaan, olin ensin ajatellut, etten olisi edes jäänyt sitä katsomaan, mutta päätin sitte kuitenkin katsoa, kun liput olin ostanut. Onneksi en tosiaan odottanut paljoa, koska muuten olisi pettymys ollut kohdallani suuri. Kauhua musikaalissa, luurangolta näyttäviä lumiukkoja...moni pätkä oli ihan ok, mutta sitten osa oli semmoista kuraa että itketti melkein. Musiikki oli hyvää, mutta monessa pätkässä tuli mieleen vain liikaa yritystä ympätä kymmenet musiikkivideot yhdeksi elokuvaksi. Noh, joka asiassahan on se "eka kerta", jos tyypit tekevät toisen elokuvan, ehkä se on sitten parempi. Who knows? :)

Nyt taidan mennä katselemaan Tanssii Tähtien kanssa ja rentoutumaan ennenkuin yöpuu kutsuu minuakin. Pikkumieheni nukahti heti, kun päänsä tyynyyn sai. Ilmeisesti mummilaviikonloppu oli ollut väsyttävä, tai sitten vain oma sänky ja iltapalaa edeltänyt saunominen uuvuttivat <3

Hyvää Isänpäivää kaikille isille! Olette onnittelunne ansainneet!

Pigeon point, Tobago

Luulin nahneeni paratiisin ollessani Maracas Bayssa. Voi miten vaarassa olinkaan. En ollut oikeasti nahnyt viela mitaan.

Aamusta aikaisin eilen lahdimme kohti satamaa, josta katamaraani lahti viemaan meita kohti Tobagon saarta. Matka saarelle kestaisi n.3,5h. Otin varuiksi matkapahoinvointitabletin, kirjeystavani kun kertoi virtauksista, jotka saattaisivat keikuttaa laivaa paljonkin. Matka kuiteknin oli yllattavan rauhallinen, pienta keikutusta mutta ei mitaan mika olisi aiheuttanut pahoinvointia.

Laiva itsessaan ei ollut kummoinen, sisalsi baarin, kahvilan seka istuimet joilla matkustajat saivat istuskella. Sisalle mentiin autokannen kautta, ensin piti menna check inin kautta, josta lapivalaisun lapi ja laivaan.

Aamiaiseksi soimme laivalla munia ja pekonia, ostinpa jattilaissuklaamuffinssinkin. Josta tosin soin vain puolet, ei sellasta jaksanut kokonaan syoda. Kuva siita myohemmin :)

Tobago

Saavuimme Tobagoon, ja jo satamaan tullessamme tiesin tulleeni oikeaan paratiisiin. Vehreytta silmankantamattomiin, ja niin kauniin nakoista muutenkin. Satamassa tosin odottivat taksikuskit, jotka vakisin yrittivat saada meita suostumaan kyytiinsa. Onneksi meilla kuitenkin oli kuski jo tiedossa, kirjeystavani isoisan serkku, joka kuskasi meita ympariinsa. Kiitimme siis kauniisti, ja odotimme hanta saapuvaksi.

Kun paasimme autoon, suuntanamme oli mikapa muukaan, kuin ranta. Sinne halusimme, karistamaan ihoa lisaa. Odotin kovasti, koska kirjeystavani oli alkuun jo mainostanut etta Tobagon rannat olisivat jotain viela mahtavampaa kuin aiempi Maracas jossa olimme.

Pigeon Point

Rannalle oli paasymaksu. Lisaksi ostimme koralliajeluliput, jotka olivat ehkapa paikalliseen hintatasoon hieman turistiluokassa. Hinta nimittain oli lyhyessa ajassa kirjeystavani mukaan lahes tuplaantunut. Silti nain suomalaisittain hinta oli suht edullinen, ehka n. 13e per nena.

Rannan nahtyani tiesin tulleeni paratiisiin. Piegeon Point on jotain aivan uskomatonta. Kirkasta merta silmankantamattomiin, ihanaa valkoista rantahiekkaa. Palasin halusta juosta ja upottaa itseni ihanaan suolaveteen, ja sen teinkin.

Pian lahdimme koralliajelulle oppaamme Matheun johdolla. Han vei meidat perati ihan kahdestaan, yleensa oppaat haluavat useamman ihmisen mukaan koska kustannukset tottakai vaatisivat sita. Me kuitenkin saimme ihan oman ajelun.

Veneessa oli lasipohja, josta pystyimme kuikuilemaan koralleja. Niin ihmeellista, miten sellaista oikeasti voikin olla olemassa. Olinhan mina nahnyt jo Thaimaassa haamatkalla korallia, mutta tama oli jotain ihan ihmeellista. Ihanan varisia kaloja, jopa yhden isohkon kilpparin naimme ja Matheu yritti napata sen meille lahempaa tarkastelua varten, mutta kilppari oli nopeampi.

Snorklausta kalaparvessa

Reissu oli hintansa vaarti. Paasimme jopa snorklaamaan! Ensin ajattelin etta ehka voisin snorklata ilman pelastusliiveja, mutta muutin nopeasti mieleni. Kuitenkin syva meri, ja ilman liiveja vasyisin nopeasti. Liivit laitettiin vyotarolleni ja maski naamalle ja ei kun menoks.

Maailma on niin ihana. Meri on ihana. Koralli on aivan upeaa. Uskomatonta etta jotain sellaista onkin olemassa. Sadottain kirkkaansinisia ja muun varisia ihania pienia kaloja, isojakin, joita vain akvaarioissa tai luontodokumenteissa on tottunut nakemaan. Snorklailin parinkin parven paalla ja toivoin salaa etta kalat tulisivat tutkimaan kasiani mutta olivat siihen liian arkoja.

Nylon Pool

Keskella merta oli ihmeellinen paikka nimelta Nylon Pool. Siina kohti oli vesi niin matalaa, etta se yletti vyotaroon. Siella pystyi kunnolla seisomaan! Olisiko se sitten suomeksi atolli, vai mika lie, mutta uskomatonta se oli. Olin tottunut siihen etta rannalla uidaan, mutta nyt paasin pulikoimaan keskella merta niin etta jalkani ylettivat pohjaan :D Uskomatonta. Kuvaa en nyt tahan loytanyt kunnollista netista, joten lisaan sen myohemmin, kunhan kotiin paasen ja saan omani koneelle.

Nylon Poolilta lahdimme takaisin kohti rantaa. Menin veneen katolle ottamaan viela aurinkoa. Ei ehka olisi pitanyt, tai ainakin olisi kannattanut lisata sita kuuluisaa aurinkorasvaa ennen. Sain nimittain lahjaksi punertavanruskean ihon.

Kiertoajelua ja kotimatkaa

Rannalta lahdimme ajelemaan ympari Tobagoa. Itse olisin ehka mieluummin lojunut vain rannalla, olihan tama viimeinen rantapaivani paratiisissa. Mutta kohteliaisuudesta kuskiamme kohtaan tottakai suostuimme. Maisemat olivat kauniita, ja joitain kuviakin sain hyvia. Niita saatte ihastella myohemmin :)

Aikataulumme oli tiukka, olisimme mieluusti jaaneet yoksi Tobagolle mutta kirjeystavallani olisi seuravana paivana luentoja, joten se ei ollut nyt mahdollista. Hadintuskin ehdimme paluulaivaan, koska edellamme meni joku tylsa kuski joka ei vain osannut ajaa: istuskeli risteyksessa ja vain chillaili. Onneksi ehdimme laivaan kuitenkin ja paasimme turvallisesti takaisin Port of Spainiin.

Kirjeystavani aviomies on poliisi, ja hanella on taman viikon ollut joku kurssi jolla han on ollut, enka ole hanta tavannut. Illalla han kuitenkin pistaytyi, ja oli erittain mukava tutustua. Hieman kuumotti nahda takalaisen poliisin varustus: rynnakkokivaari roikkumassa selasta. Varovaisesti kertoilin miten suomalaiset poliisit toimivat, etta meilla riittaa paa-asiassa etalamauttimen kaytto. Han totesi, etta taalla he kayttavat aseita...itse en hirveasti ymmarra ideologiaa miksi heti pitaa ensimmaisena kayttaa vahvinta mahdollista voimaa, mutta, maassa maan tavalla...silti olen onnellinen siita etta meilla Suomessa ei ensimmaisena oteta rosvoakaan hengilta.

Sammakonmetsastysta

Nukkumaan mennessani alysin verhossa roikkuvan pienen pienen sammakon. En pelkaa kyseisia tyyppeja, mutta hieman mielessani kavi etta mitas jos tama trooppinen kaveri onkin myrkyllinen. Yritimme kirjeystavani kanssa napata vikkelan Sakun, mutta tama veti pidemman korren: pomppasi lattialle ja eihan sita loytynyt. Alkoi lievasti hermostuttaa, etta mita jos se yolla pomppaa sankyyni ja jos onkin myrkyllinen ja sitten saan jonkun allergisen reaktion...ei muuta kun taskulampun kanssa lattiatasoon ja etsimaan. En lisaksi halunnut salamatkustajia matkalaukkuuni kohti Suomea...

Aikani etsittyani huomasin Sakun. Siina se istua nokotti ja katseli minua pyoreilla silmillaan. Oli muuten melkoisen pieni tyyppi, ehka pikkurillinpaan kokoinen. Talouspaperi on oiva apuvaline ei-toivottujen seuralaisten nappaamiseen. Yllatin Sakun ja nappasin selasta kiinni, rutistin, ja viskasin julmasti vessanponttoon. Kylla, olen murhaaja. Saku kohtasi loppunsa. Enka edes kadu yhtaan. Hyi minua. Aamulla sain lisaksi tietaa etta Saku ei olisi ollut myrkyllinen, mutta se oli lajiaan flying frog eli lentava sammakko. Onneksi loysin sen, ettei paassyt lentamaan lakanoihini...

Iltapalaksi soimme Papa John'sin ihanaa pizzaa. Nam! Saisi kyseinen ketju rantautua Suomeenkin. Voittaa nimittain maahanmuuttajapizeriat 10-0...

Halusin tai en, nyt alkaa viimeinen paivani paratiisissa. Huomena aamulla aikaisin lahtee lento kohti Miamia, Lontoota ja Helsinkia. Olen ikuisesti kiitollinen etta sain mahdollisuuden kokea taman kaiken enka voi ikina korvata vieraanvaraisuutta ja ystavallisyytta jota olen osakseni saanut. Toivottavasti kirjeystavani paasee joskus Suomeen vastavierailulle, niin saan mahdollisuuden yrittaa.

Trinidad & Tobago, kiitos ihanasta viikosta! Muistelen tata lomaani ikuisesti.

Elaintarhaa ja Mangrovesoita

Tanaan suuntana oli ensimmaisena paikallinen elaintarha Port of Spainissa. Ennen paikalle saapumistamme soimme picnic-tyyliin isantaperheeni aidin tekemaa aivan ihanaa curryankkaa. Ai etta...maistuis varmaan sullekin?

Elaintarhalle saavuttuamme huomasin, etta liput kustansivat nauretavan vahan nain suomalaisittain: kaikilta neljalta plus 1v lapselta yhteensa n.10e verran. Pulitinpa koko perheelle sitten liput, ei sen vuoksi, etta olisi ollut halpaa, vaan koska olen ikuisessa kiitollisuuden velassa enka edelleenkaan keksi, kuinka velasta paasisin eroon.

Elainparat olivat minun nakokulmastani ja Suomalaisiin elaintarhoihin, joissa elaimet melkeinpa nauttivat oloistaan, katsottuna aivan liian pienissa kopeissa. Leijonaraasu kulki hermostuneena edestakaisin pienessa kopperossa, viereinen hieman suurempi aitaus oli remontissa. Eipa leijona muutenkaan kovin hyvinvoivalta nayttanyt. Paikalla oli kuulemma ollut toinenkin leijona ja tiikerikin, mutta ne olivat kuolleet. Syysta x...mieleen tuli, olisivatko ahtaat olot olleet osasyyna?

Erilaisia lintuja oli paljon. Seka kaloja. Apinoita, jopa hirvia olisi loytynyt. Niita koin kuitenkin nahneeni Suomessa ihan tarpeeksi, joten skippasin sen osion. Muutenkin mielestani elaintarha oli hieman pettymys, olin odottanut jotenkin enemman eksoottisia lintuja ja muita elukoita, mutta lisaksi tiiviisti kalteroidut hakit aiheuttivat hieman ongelmia elainten nakemiseen ja varsinkin valokuvaamiseen.

Anakondaa metsastamassa

Elaintarhasta suuntasimme Mangrove-suolle ja suoajelulle. Vetta tuli aluksi kaatamalla, ja ehdin jo pelata, etta reissu ei toteutuisikaan. Oppaat nimittain vahan vihjailivat etta sateessa ei kannattaisi lahtea, ja etta varsinkaan jos meita olisi lahdossa vain kaksi, heidan ei olisi kannttavaa lahtea. Mielessani rukoilin ja pyysin etta sadepilvet vaistyisivat. Ei aikaakaan, kun sade ensin rauhoittui ja sitten pilvien takaa jo paistoi aurinkokin. Rukous kuultiin! Lisaksi mahduimme mukaan hienosti, koska sateen loputtua ihmisia tuli muualtakin lisaa matkalle mukaan.

Lahtiessamme oppaamme varoitteli etta puissa ymparillamme saattaisi majailla kaarmeita. Jannittyneina kysyimme, eivathan ne vain hyppaisi niskaamme? Kuulemma koskaan niin ei ollut kaynyt mutta mikali kavisi, ei hataa, urheat oppaamme heittaisivat kaarmeet yli laidan. Pelastusliiveja olisi ollut jossain, mutta niita ei otettu mukaan. Niita kysyessani sain vastaukseksi etta suo on matalaa, siina mahtuu kahlaamaan, mutta jos tahdon, voin saada liivit. Jatin kuitenkin rannalle...

Nakymat olivat kuin suoraan Anakonda-elokuvasta, vaikka ko. elokuva onkin kuvattu Amazonilla eika taalla. Melkein jannitti, mista kulmasta jattikaarme hyokkaisi ja nielaisisi seurueemme. Yhdessa puunoksassa roikkuikin kaarme, joka aiheutti vilunvaristyksia kurkottamalla kaulaansa meita kohti...oppaamme rauhoitteli sen olevan "vain" boa, ei myrkyllinen. Purisi ikavasti mutta ei olisi myrkyllinen. Okei...

Kaimaaneita, rapuja, lintuja

Erilaisia rapuja nakyi jonkin verran. Yhta pidin jopa kadessani. Kotilot olivat tehneet pesan puiden juuriin jotka nousivaat vedesta. Kolibrin bongasin rapyttamassa vinhaan tahtiin siipiaan, seka niin paljon ravunpunaisia scarlet ibiksia etten olisi ikina uskonut. Ko. linnut kokoontuvat aina auringonlaskun tullen yhden saaren puihin oksiin yoksi. Nakyma oli upea. Lintuja tuli ja kaikki keraantyivat eri oksille. Saaren puut nayttivat kuin olevan taydessa kukassa.

Yhden pienen kaimaaninkin naimme uivan suolla. Kaimaani, eli jonkinsortin pieni krokotiili. Enpa haluaisi sen kaverin kanssa samaan altaaseen uimaan...

Huomena on luvassa taas vahan rauhallisempi paiva. Kirjeystavani on luennoilla, ja perheen anopin ja apen kanssa suuntaamme lounaan jalkeen shoppailemaan. Pitaa jotain keksia toihin tuliaisiksi, seka jotain kivaa olisi viela mukava ostaa itsellekin. Ja kait se kotivakikin jotain odottaa...

Nyt alkaa vasyttaa niin ihanan paivan jaljilta etta taidan painua nukkumaan kerrankin ajoissa. Tiistaina suuntaamme kirjeystavani kanssa paratiisiin Tobagon saarelle. Sielta varmaan seuraavan kerran seuraa postaus :)

Onnen kyyneleet, takin kaulukseen, kuin tahtitarhalleen, ne putoaa...

Paiva oli ikimuistoinen. En ikina olisi uskonut, etta kokisin jotain nain ihmeellista.

Lahdimme aamupaivalla kohti Maracas Bayta, hiekkarantaa. Odotuksissani odotin jotain vastaavaa kuin Pitch Lake-reissulla. Ajelimme pitkaan, parin tunnin ajan. Ylos vuoren rinteita, pienia kapeita teita. Upeita maisemia nain ymparillani...en voinut ymmartaa etta tallaista olisi. Voi minua, en yhtaan osannut arvata, mita nakisin kun saapuisimme perille...

Yhdessa kohtaa pysahdyimme ostamaan katukojuista hieman makeisia. Fudge oli samantapainen kuin Suomessa, mutta voi sita makueroa! Taman paikan fudge oli jotain aivan uskomattoman suussasulavaa ja ihanaa...naminaminaminam... Tassa vaiheessa hieman pelkasin,etta mitahan reissusta tulee. Iski paalle nimittain raju sadekuuro, ja matkalla tihutteli myos tasaiseen tahtiin. Mielessani rukoilin, etta Jumala antaisi sadepilvien vaistya, kunhan rannalle paasisimme.

Maracas Bay

Kun saavuimme perille, henkeni salpautui. Nakyma edessani oli kuin suoraan googlen sivujen kuvista. Ja viela upeampaa. Eihan mitaan ihanuutta pysty tarkasti kameralle vangitsemaan. Palmuja, kirkas meri, pitka, valkoinen hiekkaranta...unelmani. Eika merkkiakaan sadepilvista. Onnenkyyneleet alkoivat valua silmistani. Ikuinen unelmani, haaveeni, se oli vihdoin toteutunut. Enka ollut ollenkaan osannut kuvitella, etta jokin olisi voinut olla yhtaan mitaan tallaista.

Kuvat on otettu Googlen kuvahausta, koska en vielakaan pysty laittamaan omia ottamiani koska kaapeli puuttuu. Mutta tallaista oli vastassa.

Kaiken hyvan lisaksi kirjeystavani kertoi, etta kun tiistaina suuntaisimme Tobagon saarelle, luvassa olisi jotain viela parempaa. Voiko mikaan oikeasti olla parempaa kuin tama?

Onnenpaivani

Aallot olivat huimia. Yhden aallon rynniessa ylitseni kadotin vahvuuksilla olevat aurinkolasini. Ne tippuivat aallon mukana paastani. Hieman hermostuin, mina kun olen ilman laseja kaytannossa sokea. Onneksi omat lasini olivat toki mukana, ja laukusta ne kavin hakemassa. Kavelin takaisin mereen, oletin toki etta eihan niita laseja enaa loytaisi, minka vesi tuo, sen se viekin. Mutta ei kauaakaan, kun huomasin jaloissani jotain tuttua: aurinkolasini! Ihmeellisesti aalto ei ollutkaan vienyt niita kauaksi, vaan ne jaivat lahelle lillumaan.

Onneni ei tahan loppunut: vein aurinkolasini laukulleni loydettyani ne, etteivat ne nyt enaa katoaisi. Palattuani ohitseni ui viiden dollarin seteli {paikallinen TT dollari). Alkoi hieman naurattaa, pitaisikohan lotota? Seteli oli vielapa taysin kayttokelpoinen, mita nyt hieman marka.

Lounaaksi ostimme rantakahvilasta haipurilaisen. Oli muuten ihan hyvaa. Mausteita sai lappaa oman makunsa mukaan tiskilla olevista kupeista. Juomaksi kumosin paikallisen oluen, joka muuten jai nyt suosikikseni. Harmi, etta sita ei Suomesta loydy.

Onni on rento olo

Ottaessani aaltoja vastaan, maatessani reporankana rannalla auringon lammittaessa ihoani, kaivaessani ihanaa valkoista kuumaa hiekkaa varpaillani, tajusin sen. Onni koostuu pienista elaman asioista. Tama loma tuli niin tarpeeseen...ja niin oikeaan kohtaan. Kotona olin hirvean stressaantunut ja vasynyt. Stressasin turhistakin asioista. Taalla olen miettinyt vain, etta toivottavasti olisi aurinkoa, kun menemme rannalle. Ja olen nauttinut! Olen tuntenut itseni vapaaksi kuin taivaan lintu. Olen niin onnellinen etta paasin tanne.

Saimme wifinkin toimimaan. Kirjeystavani lisasi puhelimeni jotenkin verkkoyhteyden listalle, etta sain "luvan" puhelimelleni yhdistaa wifiin. Nyt toimii siis sekin yhteys! Tosin, kun olen niin tumpelo teknisten laitteiden kanssa, en tieda, miten onnistuisi kuvien lisaaminen wifin valityksella. Ja toisaalta, tahdon myos saada muokattua kuvista oikean kokoisia ja hyvia tanne laitettavaksi, ennenkuin laitan niita tanne. Joten joudutte viela jonkin aikaa odottelemaan paratiisikuviani, mutta kylla ne sielta tulevat, lupaan sen :)

Huomena vuorossa sight seeing ja elaintarhareissu seka illalla suoajelu veneella katsomaan lintuja, jotka auringon laskiessa palaavat pesilleen. Lintujen varitys on punainen johtuen niiden syomista ravuista.

Jaan kylla ikuisesti velkaa isantaperheelleni tasta ihanasta kokemuksesta. He ovat kuskanneet minua ympari Trinidadia, uhraten omaa aikaansa ja varojaan. En tieda, kuinka voisin ikina korvata taman vieraanvaraisuuden. Toivottavasti saan kirjeystavani joskus vastavierailulle, niin voin ainakin yrittaa :)

Tervetuloa Paratiisiin!!!

Pitkaakin pidempi lentoreissu. Matkustamista valilaskuineen yhteensa ehka 24h. Miettiminen Miamissa, pitaako matkalaukku nyt checkinnata uudelleen vaiko eiko. Suomen paassa virkailija nimittain vaitti, etta laukku pitaisi uudelleen check innata, vaikka laittoikin lopullisen tarran laukkuun. Usealta virkailijalta kysyttyna, ei tarvinnut. Sitten tuli ongelma, Suomesta kentalta ostamani, sinettipussiin laitettu salmiakkikossupullo isantaperheelleni. Miamin lentokenttavirkailijoiden mukaan liian iso vietavaksi koneeseen, vaikka olikin ostettu kentalta ja sinettipussissa. Ei muuta kuin kasimatkatavaralaukku checkinniin...ja tottakai unohdin ne muumimukit ja kupit sinne. Jannitys, sailyvatko ehjana. Onneksi sailyivat. Kone lahti Miamista noin 45min myohassa. Myrskyn vuoksi. Miamin kentalla luin wifin kautta Iltasanomista, etta Karibialla oli ollut suuri maanjaristys ja tsunamivaroitus. Nice...sen tahdoinkin kuulla enne reissua. Noh, suuri helpotus oli, etta varoitus oli jo peruttu, eika koskenut edes Trinidadia. Vihdoin koneen lahdettya, torkuin jonkin aikaa koneessa. Sitten yritin lukea, ja lopun aikaa jannitin. Vihdoin laskeuduttuamme jannitin, ottavatko minut tullissa kiinni, vaikka mitaan salattavaa ei ollutkaan. Paasin lapi tarkistuksista, ja tapasin n.15v sitten saamani kirjeystavani. Han oli juuri sita mita olin kuvitellutkin, ihana, hymyilevainen, aito. Appivanhempansa olivat myos minua vastassa, heidan luonaan asuisin taman ihanan viikon.

Koti

Ajoimme pitkan matkan mita hurjempaa vauhtia. Jannitti reilusti, paastaisiinko perille asti. Noh, hyvin paastiin, ja koti, jossa asuisin viikon, oli todella kaunis. Paljon tavaraa tosin, ja minun pikku-alkovini oli pieni, mutta juuri taydellinen minulle. En mitaan isoa lukaalia olisi tarvinnutkaan. Appivanhemmat tosin ehdottivat etta jos minun olisi liian kuuma nukkua, he voisivat vaihtaa huonetta kanssani. Ihan kuin tosissani suostuisin sellaiseen...kaksi tuuletinta pyorimassa riittivat pitamaan huoneen viileahkona, ja en olisi suostunut huoneenvaihtoon, vaikka ei olisi riittanytkaan. Ylitsepursuava vieraanvaraisuus nakyi myos seuraavana aamuna. En ollut kovin montaa tuntia yolla nukkunut, kiitos aikaerorasituksen, mutta olin kuitenkin suht pirtea. Kirjeystavani aiti antoi minulle pussillisen T-paitoja, joita oli ostanut minulle, miehelleni ja lapselleni St.Martinin saarelta, jossa oli ollut lomalla miehensa kanssa. Hieman hammentyneena otin lahjan vastaan, eihan minulle olisi tarvinnut mitaan ostaa. Kehoitus asua kuin kotonani vain lisasi hammennystani: olisihan minun nyt ainakin jotain maksettava ruoasta jota syon. Tata ehdotusta ei hyvaksytty, joten pitaa olla luova ja keksia jokin muu keino korvata tama ihanuus ja ylellisyys ja vieraanvaraisuus jota saan kokea.

Pitch lake ja hiekkaranta

Eilen lahdimme liikkeelle siina klo 11 tienoilla. Ensin kavimme syomassa paikallisessa Halal-tyyliin kokkaavassa muslimien grillissa. Enka edelleenkaan saanut maksaa isantaperheeni ruokia, he halusivat valttamatta maksaa myos omani. Ruoka oli ihan hyvaa, mutta jatin syomatta lisukkeena olevan salaatin, koska en ollut varma, kuinka sita oli sailytetty. En ihan usko, etta +36 asteisessa helteessa salaatti pysyisi kovin tuoreena... Ruokapaikasta suuntasimme San Fernandoon, jossa oli paikallinen nahtavyys, yksi maailman kolmesta luonnon pitch lakesta eli pikijarvesta. Minulla on omiakin kuvia kamerassa, mutta wifi ei toimi jostain syysta, jota en ole saanut selvitettya, eika minulla ole siirtopiuhaa mukana, joten en saa omia kuvia nyt lisattya tahan. Kuva tassa on otettu netista. Pikijarvi on nimensa mukaan luonnon oma ihme, se koostuu piesta. Siita jalostetaan asfalttia. Jarvesta 75% on kavelyn kestavaa, ja loput 25% sulaa pikea, joka oppaan mukaan pystyisi nielaisemaan kolmekin ihmista ja siihen loppuisi elama. Kukaan kuulemma ei hanen tietonsa mukaan ole kuollut, mutta yksi mies oli 1989 paattanyt olla tyhmanrohkea ja mennyt itsenaisesti kavelemaan tyttoystavansa kanssa jarvelle. Oli astunut sulaan pikeen ja uponnut rintaansa myoten. Tyttoystava oli paniikissa juossut hakemaan apua ja mies selvisi, mutta joutui suuriin laaketieteellisiin hoitoihin. Paatinpa sitten kulkea tarkkaan oppaan jalanjaljissa...

Ihana lampo

Kuuma oli. Minulla oli aurinkorasvaa laitettuna, silti aurinko otti ja poltti hieman. Ei onneksi pahasti, mutta pikkuisen olen nyt punertava kaulasta ja kasista. Onneksi silti pidin sita rasvaa mukanani, mitahan olisi tullut jos en olisi yhtaan rasvannut? Pikijarven jalkeen poikkesimme laheiselle Vessiny Beachille. Aivan ihana palmuineen, pitkine hiekkarantoineen ja ihanan kuumine aaltoineen. Juoksin suoraa mereen ja nautin! Melkein onnen kyyneleet tulivat kasvoilleni, kun tunsin itseni niin vapaaksi ja onnelliseksi, silla hetkella ei ollut stressin haivaakaan. Toki kaipasin perhettani ja mietin, kuinka ihanaa olisi, jos he voisivat olla mukanani, mutta paatinkin, etta seuraavalla kertaa tulemme yhdessa. Joko tanne, tai sitten muualle paratiisiin. Katsokaa ja itkekaa...taalla mina vietan ihanan aurinkoisen kuuman viikon! Terveisia vaan sinne syksyiseen kylmaan sateiseen Suomeen ;)

Paivan reissaaminen vaati veronsa ja alkoi vasyttaa. Lahdimme pois ja menimme kotiin. Kotona soin vahan munakasta ja leipaa, (ruisleipaa kannoin tanne mukanani ja kylla he ihan siita taisivat tykata, eivat ainakaan valittaneet :D) ja muutaman tunnin jaksoin kykkia ylhaalla. Sitten silmat alkoivat lupsua siihen malliin etta oli pakko menna nukkumaan. Tosin seuraava paiva olisi lepoa osaltani, koska kirjeystavallani olisi pakollinen luento koululla jatko-opiskelujensa suhteen, ja en yksinani uskalla lahtea reissaamaan keskelle tuntematonta Karibiaa, joten olen taalla kotona ja huilin. Olen niin onnellinen etta paasin tanne. Ensimmainen paiva oli ihana, viela noin viikko ihanuutta jaljella. Sunnuntaina menemme rannalle, tiistaina suunta on Tobago 3h kestavalla lauttamatkalla. Harmi ettemme voi siella viipya yon yli, kirjeystavallani on maanantaina ja keskiviikkona luentoja, mutta kylla se yksikin paiva riittaa. Paratiisi. Tata se on.

Kaksi yötä...

HUUUUUUURRRRRRJAAAAAAAAAA!!!!!!!!!!! Matka on oikeasti käsillä! Mihin tämä aika on hurahtanut?

Vasta maksoin matkat. Tulostin liput. Ihmettelin että näinkö olen oikeasti lähdössä. Nyt minulla on uuden uutukainen passi, liput, matkalaukku avoinna ja käytännössä pakattuna, kännykkäkameraan muistikortti hommattuna, uudet biksut ostettuna...ja kaksi yötä pitäisi vielä nukkua niin olisi lähtö!

Säätiedotuksia olen kurkkinut, ja ne eivät näytä hirvittävän pahoilta. +33 käytännössä kokoajan...<3 Mahtavaa. Tätä on odotettu <3

En tiedä, kuinka pääsen postailemaan paikan päällä, mutta mikäli mahdollisuus tulee, niin toki jotain kirjoittelen ja pidän teidät lukijat ajantasalla ihanasta paratiisilomastani <3

Tiedossa on n.18h koneessa istumista, torkkumista, jännitystä. Pitäkäähän peukut pystyssä, että kone pysyy ilmassa ja pääsen ehjänä perille :)

Pikkumiehen 2v-juhlat VOL 1

Aika on kulunut kuin siivillä. Vasta minulla oli sylissäni maailman suloisin pieni nyytti, 3855g ja 50cm. Nyt sängyssään koijailee 87cm ja 13kg 380g painava lumoava miehenalku. Mihin se aika hujahti? Minne äidin vauva katosi? Nojaa, taitaa se mennä niin että tuo pikkuinen on minulle aina vauva, oli sitten 1kk tai 18v...

Totoroa naamariin

Mussukkaiseni lempisatuhahmoihin kuuluu japanilainen Naapurini Totoro. Tuo suloinen nallenaama, mikähän lie olisi lajiltaan? Noh, Totoro. Harmaavalkoinen pelastaja, lasten suojelija, puiden kasvattaja. Niille teistä, jotka ette ole Totorosta kuulleetkaan, suosittelen ostamaan tai vaikka vuokraamaan ko. elokuvan. Loistava!

Itsehän en aiemmin meinannut suostua animea paljon katsomaan. Japsianime ei ole koskaan oikein napannut minuun, mutta mieheni sai suostuteltua minut kerran katsomaan Totoron ja se oli loistava. Pikkumiehemme oli myös aivan myyty, kun kerran katsoimme leffan yhdessä: elokuva kestää n. 1,5h. Kuinka moni pikkuinen jaksaa katsoa tuon mittaisen leffan yhtäputkea? En tiedä. Mutta meidän ukkelimme jaksoi. Leffaa on pitänyt pyörittää tuon kerran jälkeen läpi monia monituisia kertoja uudelleen ja uudelleen.

Tästä syystä päätimme mieheni kanssa pienen murusemme syntymäpäiville taikoa Totoro-kakun. Hieman mielessäni mietin, että mitenköhän onnistuisi? En ole koskaan ollut hirveän taiteellisesti lahjakas, mieheltäni sitä puolta kyllä löytyy. Päätimme siis kokeilla.

Totoro-kakun muovaus

Mustaa karamelliväriä harmaaseen, kermavaahtoa valkoisiin osiin. Silmiksi karamelliä ja marsipaania, viiksiin mielellään lakunauhaa. Viimeksimainitun löytäminen osoittautui turhan haastavaksi: mustaa lakunauhaa en löytänyt edes kolmesta kaupasta tonkimalla. Punaista Snörreä olisi ollut, mutta eihän nyt Totorolla voi olla punaiset viikset. En voi ymmärtää mihin musta lakunauha on vuosien saatossa kadonnut...Viikset syntyivät sitten mustasta karamelligeelistä.

Pienellä muokkaamisella pyöreästä kakkupohjasta saatiin kananmunanmuotoinen. Toinen kakkupohja sai osan olla vain varaosiksi tehty, korvat ja kädet piti jostain taikoa.

Tällainen siitä sitten tuli :) Olen ylpeä, vaikka itse sanonkin :)

Juhlat VOL 2 vietämme reilun viikon päästä. Nyt oli vähän tynkäjuhlat, koska pikku-ukkeli päätti sairastua kuumeeseen juuri juhlien aattona, ja lapsiperheiden osalta piti perua pippalot tartuntariskin vuoksi. Mutta eipä tuo menoa haitannut, tiedossa on sitten seuraavalle kerralle enemmän vieraita :) Toki myös äidille päänvaivaa, että minkälaisen luomuksen sitä sinne sitten vääntäisi...

Joidenkin unelmien täytyy särkyä, jotta toiset voivat täyttyä

Ennen unelmoin ulkomailla työskentelystä. On se vieläkin haaveenani, mutta ei juuri nyt tässä elämäntilanteessa. Aiemmin haaveilin, että ehkä lähtisin lähetystyöhön, tai johonkin vastaavaan vapaaehtoistyöhön. Unelmoin Afrikan orpojen auttamisesta, köyhien maiden köyhien parissa työskentelystä, kaikesta vastaavasta. Harkitsin myös Punaisen Ristin listoille menemisestä, että voisin olla työskentelemässä katastrofialueilla.

Kaikki tämä jäi kuitenkin taka-alalle, kun rakastuin. Menin naimisiin, ja sain lapsen, josta haaveilin ja unelmoin pitkään. Jossain välissä harmittelin, että unelmani jäi toteutumatta. Mietin, teinkö jotain elämssäni väärin. Jätinkö toteuttamatta sitä, mihin kutsuni olisi ollut?

Kuitenkin nyt, kun sylissäni istuu pieni, rakas, maailman suloisin poikani, huomaan asian, josta voin olla onnellinen. Vaikka aiempi haaveeni jäikin tällä erää toteutumatta, sain jotain paljon parempaa.

Elämäni tarkoitus

Tällä hetkellä elämäni tarkoitus on olla äiti. Pienen lapseni rakkaus ja ilo minut nähdessään on jotain, mistä en ikinä osannut kuvitellakaan. Hoidosta kun pienen hakee, vastaan juoksee kovaa vauhtia maailman iloisin pikkuinen. Kädet ojossa, äitiä huutaen. Iso, kova rutistus, suukotus, ilo. Sama jatkuu kotona, tosin välillä se tuntuu väsyttävältäkin, toinen kun ei malttaisi aina päästää äitiä edes vessaan ilman että haluaa mukaan.

En vaihtaisi poikaani mihinkään. Ulkomaille ehdin myöhemminkin, mikäli sinne vielä halajan. Nyt minun paikkani on kotona lapseni kanssa. Vaikka töissä käynkin, niin muu aika kuuluu pojalleni. Pienen kehitystä on ihana seurata. Joka päivä tulee uusia sanoja, uusia taitoja, kehitystä, kasvua. Sydämeni oikein pakahtuu kun pieni painautuu illalla kainalooni, sänkyyn laittaessa työntää pienen kätensä sängyn pinnojen välistä ja sanoo hennosti: "Täsi!" (=Käsi). Tarttuessani pieneen kätöseen tunnen suunnatonta, sanoin kuvailematonta rakkautta. Minun pieni ihmeeni, minun rukousteni vastaus.

Kiittäkäämme ihmeistämme

Meidän tulisi olla kiitollisia ihmeistämme. Pienistä lapsistamme, jotka ovat ympärillämme. He ovat pieniä niin vähän aikaa, muutaman vuoden päästä minunkin pikkuiseni alkaa opetella itsenäistymistä ja menee kouluun. (Onneksi siihen on vielä 5-vuotta, mutta tällä ajanjuoksulla se on ihan kohta...) Ja sitten koittaa rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, armeija, häät...sitten äitiä ei enää tarvita jokapäiväiseen elämään.

Nyt olen tärkeintä pikkuiseni elämässä. Heti, kun olen iltoja pois töiden vuoksi, ja pikkuiseni ei minua paljon näe, sen huomaa hänen käytöksessään. Enemmän itkua, yöheräämisiä, itkua aamulla päivähoitoon viedessä. On ihanaa olla rakastettu, tarvittu. Toki rakkautta saa myös puolisolta ja läheisiltä, mutta väitänpä, että sellaista pyyteetöntä rakkautta ei saa keneltäkään toiselta, mitä omalta pieneltä lapseltaan saa.

Voin todellakin todeta: "Kun jossain Jumala sulkee oven, avaa Hän toisaalla ikkunan". Elämäni on tässä ja nyt. Pieni poikani sylissäni. Kohta menemme kylpyyn, sitten luemme Hobittia Bilboineen ja Gandalfeineen, ja sitten käymme nukkumaan. Käsi äidin kädessä, kunhan ensin on vaihdettu muutama suukko sängyn pinnojen välistä. Minun pieni poikani, rakastan sinua enemmän, kuin voin koskaan sinulle kertoa <3

Kaipaus ei väisty koskaan

Tästä postauksesta ei tule nyt maailman positiivisin. Mieli ei ole kovin iloinen. Pyydän sitä jo etukäteen anteeksi...
 

  Keskenmenosta on nyt noin kuukausi aikaa. Siitä lopullisesta kohdun tyhjennyksestä. Luulisi, että asiasta olisi päässyt yli? Niinpä, nimenomaan luulisi. Mutta ei...en koe päässeeni yli. Töissä pienten suloisten vauvojen ja onnellisten perheiden ympäröimänä ei voi olla ajattelematta, mistä itse jää paitsi. Onhan minulla aivan ihana pieni poika. Jota en vaihtaisi mihinkään. Mutta kun sydän on täynnä kaipausta pienen vauvan puoleen, ei sinne mahdu tällä hetkellä oikein muuta. Vauvojen ympäröimänä tunnen piston sisälläni. Nähdessäni raskaana olevan naisen, sydämeni täyttyy kyynelistä. Älkää ymmärtäkö väärin, olen erittäin onnellinen niiden puolesta, ketkä onnistuvat raskaudessaan. Mutta en voi kieltää, etteikö sisälläni olisi pieni kateus, ja suuret kysymykset: Miksi ei minulle?
 

Puoliväli olisi pian saavutettu...

  Mikäli pieni sintti sisälläni olisi saanut kasvaa, olisi se kohta jo saavuttanut puolivälin kohtukodissaan. Aika on loppupelissä mennyt nopeasti, mutta silti niin hitaasti...en voi olla ajattelematta, että tuntisin nyt ehkä pieniä ensimmäisiä liikkeitä. En osaa ajatella, että "näin oli tarkoitettu", "ehkä se oli jotenkin vammainen ja luonto korjasi pois" tai jotain vastaavaa. Osaan vain ajatella, että pieni rakas vauvani otettiin minulta pois...enkä koskaan saa pitää häntä sylissäni. En tiedä, jätinkö sitten surematta ja käsittelemättä tämän asian lopullisesti silloin kuin se tapahtui. Suljinko kaiken vain mielestäni, ja iskostin itselleni, että "Kyllä se tästä, tätähän tapahtuu, eihän tässä mitään." Ja nyt sitten saan maksaa siitä, painajaisina, kyynelinä, ahdistuksena. En tiedä miten tätä asiaa pitäisi käsitellä...
 

Jotain positiivista

  Yritetään nyt postata kuitenkin jotain iloistakin. Ostimme pojallemme eilen istuimen polkupyörääni. Tänään sen sitten kiinnitimme, ja koeajo oli ajankohtainen. Laitoin pienelle miehelle kypärän, samoin kuin itselleni, ja sitten polkaisin matkaan. Edellisestä yksinajelustanikin oli jo vierähtänyt aikaa turhan pitkään, saati sitten kyytsäämisestä...n.15kg takatelineellä ei ainakaan helpottanut painetta reisissä! Ylämäen tullessa manasin jo ideaa, että koko tuolia ostettiin. Mutta jaksoin sisulla! En työntänyt, vaikka mieli teki. Poljin ehkä n.7km matkan yhteensä, ja kotiin tultuani olin väsynyt mutta onnellinen. Minä tein sen! Liikunta todellakin piristää. Edes hetkellisesti. Siitä tulee tunne, että on pystynyt johonkin, ylittänyt itsensä. Lihakset huutavat, mutta hien virratessa voi olla onnellinen ja ylpeä, että taas on kulutettu muutama sata kaloria. Ehkä ne läskit vielä tästäkin kropasta joskus lähtevät!

Keskikesän juhlaa

Minun keskikesän juhlani menee töiden parissa. Näin uutena työntekijänä saa ne kaikista inhottavimmat työvuorot, tai no, ei nyt inhottavimmat, mutta ei niin mieluisat päivät. Koko Juhannus menee töissä. Ei paljoa mökkeillä.

Toisaalta, en jaksaisikaan olla mökillä katsomassa miten ihmiset vain vetävät viinaa kurkusta alas. Minun Juhannukseeni viina ei ole koskaan sillä tavalla kuulunut. Perheeni on absolutisti, ja olen saanut kasvatuksen ja myös maailman kuvani on sellainen, että kännääminen ei ole fiksujen hommaa.

En voi väittää, ettenkö olisi itsekin joskus humalassa ollut. Mutta en voi sanoa myöskään olevani siitä ylpeä. En todellakaan, päin vastoin. Ei humalassa ole mitään hauskaa. Ehkä sillä hetkellä, kun nousuhumala alkaa ja kaikki naurattaa, niin sillä hetkellä on hauskaa. Mutta mitä sitten jälkeenpäin? Kyyneleitä, päänsärkyä, pahoinvointia, väsymystä. Pahimmassa tapauksessa muistinmenetys. Ja minkä vuoksi? Pienen hetken huvin. Väitänpä, että itse nautin paljon enemmän illasta, jossa juodaan limsaa, kahvia, teetä, mehua. Ehkä lasi viiniä.

Lapsuuteni kesä

Olen aina rakastanut Suomen kesää. Syreenien tuoksua, mansikoita, pääskysiä, lämmintä järvivettä, mökkeilyä. Kesällä en välttämättä Suomesta lomalle lähtisi pois, niin kaunista ja ihanaa täällä on. Toki on niitä tylsiäkin päiviä, jolloin vain sataa ja tekee mieli kääriytyä villasukkiin ja vilttiin. Mutta kokonaisuutena, Suomen kesä on niin kaunis ja ihana, että ei silloin tarvitse ulkomaille lähteä.

Muistan edelleen lapsuuteni kesät. En toki jokaista, mutta monet. Kuinka leikin ulkona, kävin ystäväni kanssa uimassa, talsin metsässä, leikin perheemme lampaiden kanssa. Minulla oli jopa oma lemmikkivuona, eli lampaan poikanen. Monenakin vuonna.
Rakensimme pihaan majoja. Nukuimme teltassa. Hyttyset söivät, paarmat purivat. Mutta se ei menoa haitannut. Oli kesä ja lämmin ja loma!

Nyt on kesä, lämmin, linnut, kukat, kaikki. Loma vain puuttuu. Nyt vietetään kesä töissä. Lukuunottamatta sitä syksyn ihanaa hengähdystaukoa jota odotan. Mutta silti mielessäni säilyvät aina ihanat muistot lapsuuteni kesistä.

Ihanaa Juhannusta kaikille!!!

Check, check, check.

Caribbean...HERE I COME!!!

Nyt se on oikeasti totta: TÄMÄ MAMMA LÄHTEE KARIBIALLE!!! 05.09.-13.09.2012 ovat lennot varattuina ja maksettuina. Hki-Vantaa-London Heathrow-Miami USA-Port of Spain Trinidad and Tobago. WHEW!!! Enpä olisi uskonut. Oikeasti???

Vakuutuksiakin jo katselin. Soitettuani vakuutusyhtiöön jumiuduin puhelimeen innokkaan vakuutustädin kanssa. Tottakai ne yrittää myydä ties mitä vakuutusta jollain ihme verukkeella. Okei, vuosimatkavakuutus EHKÄ tulisi halvemmaksi kuin kertamatkavakuutus, mutta hinnassa ei suurta eroa ole, varsinkaan jos haluaa liittää mukaan vammautumis/kuolemantapakorvauksen. Siihen täti yritti ylipuhua minua ottamaan tapaturmavakuutuksen, jonka hinta sitten olisikin päälle satasen vuodessa. ÄÄÄÄÄH. Liian monimutkaista. Ehkä tyydyn kertavakuutukseen...onneksi on vielä aikaa pähkäillä.

Karibian aurinko

Jospa tällä kertaa olisin sitten fiksu, ja pakkaisin mukaan 50+++ aurinkorasvaa ja jopa KÄYTTÄISIN sitä. Taipumuksenani on ollut olla typerä valkonaama ajatuksella: "En minä rusketu mikäli käytän rasvoja." Tai, mikä vielä typerämpää: "En minä ensimmäisenä päivänä pala". Joka ikinen kerta tähän asti olen kärähtänyt, enemmän tai vähemmän.

Karibian lämpö luultavimmin on jotain sellaista, että se aurinkorasva ei ole taatusti pahitteeksi. Ja jos sitten sitä käyttämällä en ruskeaa väriä itseeni saa, niin sitten en saa. Ehkä kivempaa on olla valkonaama kuin sitten joskus itkeä ihosyövän vuoksi.

Missä se sijaitsee?

Trinidad and Tobago ovat kaksi saarta Atlantin valtameressä, Karibialla, Venezuelan ja Guyanan rannikolla. Paratiisisaaret...ilmasto on trooppinen: kuumaa ja kosteaa. Hurrikaanit ovat yleisiä. Rikollisuus rehottaa, aseelliset ryöstöt ovat kuulemma yleisiä. Tietyille rannoille ei turistina kannata mennä, ulkoministeriön ohjeen mukaan. Tosin terveen järjen käyttö on sallittua...liikaa ei pidä pelätä, mutta myöskään uhkarohkea ei kannata olla.

Pääsen sittenkin yöpymään kirjeystäväni luona. Vaikka hän asuukin appivanhemmillaan tällä hetkellä, koska säästää miehensä kanssa omaan asuntoon, appivanhemmilta löytyykin huone, jossa voin yöpyä. Ei minua haittaa, vaikka vuode on taitettava, ja huone pieni. Pääasia, että matkalla on hauskaa! Ja sitä siellä varmasti tulee olemaan.

Turvallisuus hieman jännittää kyllä. Rikollisuus kuulemma on melko suurta Trinidadissa tällä hetkellä, mutta missäpä ei olisi? Menee melkein minne tahansa Suomen ulkopuolelle, niin kauhukertomuksia löytyy.

Kirjeystäväni mies onneksi on poliisi ammatiltaan, joten bodyguard löytyy :D saas nähdä, onko meno samanmoista kuin poliisisarjoissa :D hieman epäilen...

Ehkäpä blogistani tulee syyskuussa hieman enemmän matkustusaiheinen. Lupaan pitää teitä ajantasalla, ja laitella kuvia, jotta voitte olla kateudesta vihreitä ;) Uskomatonta, että suuri unelmani toteutuu. Karibia...se on nyt totta <3 Pian minä näen maisemat, joista olen vain uneksinut. Maisemat, jotka näkyvät televisiossa. Maailma on niin ihmeellinen: jokaisella maalla on omat kauniit ja ihmeelliset nähtävyytensä. Trinidad...pian me kohtaamme <3

Jumala pitää kädellään

Jumala suojelee kyllä, ja pitää kädellään. Miksi se on niin vaikea muistaa sitä niiden vaikeiden hetkien tullessa? Sitten, kun vaikeus helpottaa, kiitetään vuolaasti ja ollaan onnellisia että kaikki meni hyvin. Voi, kunpa itsekin saisi sitä luottamusta ja uskoa enemmän, että vaikka välillä olisi vaikeaa, aurinko varmasti paistaa vielä ja "kaikki yhdessä vaikuttaa heidän parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat".

Olin eilen toimenpiteessä. Pääsin saliin listalla ensimmäisenä. Jännitti kyllä, ja pelottikin, mutta lopulta sain huomata, että täysin turhaan. Toimenpide oli mennyt odotetusti hyvin, ja toimenpiteen tehnyt lääkäri tuli operaation jälkeen minulle kertomaan, että sektioarpeni, jota oli aiemmin heikoksi kuvailtu, näytti hänen silmiinsä täysin normaalilta. ISO KIITOS JA HELPOTUKSEN HUOKAUS!!!

Nyt vain täytyy tarkkailla vielä mahdollisia tulehduksen oireita. Toimenpiteessä kun on yleisimpänä riskinä kohtutulehduksen vaara. Vielä ei mitään ole ollut, pidetään peukkuja, ettei ilmenekään!

Ihana hoitaja

Aamun sairaanhoitajani oli aivan ihana. Vanhempi henkilö, joka selvästi osasi asiansa. Empaattinen, lämmin, rohkaiseva. Luottamus syntyi heti. Hän piti huolta myös henkisestä jaksamisestani, kyseli, haluanko jutella kenties jonkun kanssa. Oli sitä mieltä, että vaikka olen itsekin ammattihenkilö hoitoalalla, sillä ei ole mitään tekemistä nyt tämänhetkisen tilanteen kanssa. Nyt olen potilas, en kätilö.

Mielestäni kaikkien meidän hoitoalalla olevien pitäisi ajatella noin. Mitä ihmeen tekemistä sillä on, mikä ammattihenkilö olet, kun jokin asia sattuu omalle kohdallesi? Jo aiemmin olen kertonut, että ei siinä tilanteessa osaa ajatella niitä faktoja ja tietoja, joita on koulun penkillä oppinut, kun jotain sattuu itselle. Enemmän tahtoisi apua ja jonkun hoitavan ITSEÄ. Ei ole tarkoitus, että itse hoidat itseäsi, jos joudut hoidettavaksi.

Sain jutella sairaalapastorin kanssa. Häneen olin kyllä erittäin pettynyt. Hän oli aivan toisesta päästä tämän hoitajan kanssa. "Kyllähän sinä itse tiedät ammattihenkilönä että tämmöinen on harvinaista..." plaaplaaplaaplaa. Siinä vaiheessa ajattelin että "äkkiä pois tästä tilanteesta". Ei ollut mitään järkeä jutella ihmisen kanssa, jonka empatiakyky ulottuu siihen että "kyllähän sinä tiedät, miksi sinä tässä itket".

Aurinko nousee

Vihdoin itsellä on tunne, että kyllä se aurinko nousee sateen jälkeen. Ulkona paistaa nytkin aurinko, ja niin paistaa sisällänikin. Pieni poikani istuu sylissäni katsomassa Totoroa dvd:ltä, ja toivo palaa sisälläni. Uskon, että minusta pidetään huolta. Etten ole yksin. Luotan tulevaan. Kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Carrrrrribbean! Here I come!

Karibia. Trinidad&Tobago, Trinidadin saari. Sinä odotat minua saapuvaksi 05.09. ja viipyvän paratiisissasi viikon. Voisiko mikään olla ihanempaa?

Mainitsinkohan, että ala-asteelta saamani kirjeystävä, jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä vielä aikuisenakin, asustaa Trinidadissa? Keksin ykskaks tässä yksi päivä, että voisin ottaa "omaa lomaa" ja lähteä tervehtimään häntä. Aina olen miettinyt, että olisi ihana nähdä tämä ihminen, ja nyt se jopa olisi mahdollista! En voi uskoa!

Lentoja en ole vielä varannut, pitää etsiä kaikista järkevin vaihtoehto. Halvin, kahdella vaihdolla, tapahtuisi Lontoon ja jonkun Karibian saaren kautta, mutta Lontoossa pitäisi yöpyä ja vaihtaa vielä kenttääkin. Satasen enemmän pulittamalla saisi lennot, joissa myös olisi kaksi vaihtoa, mutta pienemmällä vaivalla: ei tarvitsisi vaihtaa kenttää, eikä odotusaikakaan olisi yön yli. Hmm. Pitää nyt tsekkailla ja punnita eri vaihtoehtoja.

  .  

Viikko paratiisissa

Minullahan ei virallisia lomia ole, mutta määräaikaisena minulla on oikeus, mikäli pomolle sopii, pitää kertyneitä lomiani jossain välissä. Alustavasti pomon kanssa puhuttuani, minilomani voisi onnistua <3 Ihana äidin irtiotto arkeen...JIPPIIII!!! Toki tulisi kova ikävä minimiestä ja tuota isompaakin. Mutta ehkä joskus oman ajan ottaminen on tervetullutta :)
 

Mustaa kahvia

Mustalle kahville näytettiin vihreää valoa toimenpideohjeissa. Sitä saisi 2dl juoda aamulla. Nytpä sitten lipitän mustaa kahvia, joka ei oikein uppoa, mutta paremman puutteessa...:D Tunnin päästä pitäisi olla osastolla, jossa toimenpide tehdään.

Aurinko paistaa ulkona ihanasti, lämmintä näkyy olevan jo nyt, klo 06.15, 17-astetta. Lämmin päivä siis tulossa. Toivottavasti toimenpide menee hyvin, ja tämä rumba loppuisi tähän. Ei jaksaisi enää sairaslomailla. Töissä on kivaa. Pitäkää peukut ja varpaat pystyssä :)

Huominen jännittää

Töiden tekeminen meinaa lievästi sanottuna takuta, kun ajatukset ovat jo huomisen puolella. Seiskalta pitäisi mennä sairaalaan syömättä ja juomatta, (kuudelta saa vielä ottaa lasin vettä/kupin maidotonta teetä/mustaa kahvia) ja sitten odottaa kunnes Michael Jacksoninkin tappanutta ainetta työnnetään ruiskulla suoneen.

Se on mielenkiintoista, miten näin ammattihenkilönäkin voi hirvittää, kun itselle tehdään toimenpide. Ei se kauhistuta ja pelota yhtään, kun hoitaa asiakkaita, heidän kohdallaan tietää että komplikaatiot ovat verrattaen harvinaisia, elintoimintoja seurataan jatkuvasti, ja yliannostuksia ei pääse sattumaan. Mutta kun kaikki osuu omalle kohdalle, muuttuukin itse maallikoksi joka ei tiedä mistään mitään ja jännittää ja pelkää.

Huomena siis on edessä kohdun tyhjennys, hienolta nimeltään hysteroskopia. Toivottavasti nyt saavat sitten kaiken materiaalin kohdusta pois, ja pääsisin jatkamaan elämää eteenpäin. Kohtuarvenkin tarkistavat samassa toimenpiteessä, tai lähinnä sen ohuuden/paksuuden. Nämä erikoistuvat lekurit kun olivat sitä mieltä että se olisi jotenkin ohut...

Ihanat seniorilääkärit

Hoitava lääkärini onneksi oli ihana, tämä viimeisin. Hän otti asiakseen tarkistaa tuon kohtuarpeni paksuuden, itse kun sitä niin hermoilin. Hän konsultoi kuvien kanssa erittäin kokeneita seniorilääkäreitä, (pitkään alalla olleita erikoislääkäreitä) joilla oli viimeisintä tietoa tutkimuksista. Eräs lääkäri oli todennut, että mikäli ultrakuvassa näkyy 2mm paksu kohta kohdussa, se kestää. Minulla mitta oli ohuimmillaan 4mm, joten näillä mitoilla sen pitäisi kestää eikä mitään toimenpiteitä vahvistamaan tarvittaisi.

Ajatus kun oli, että mikäli arpi on liian ohut, sitä olisi kirurgisesti vahvistettu. Nyt sitä siis ei ilmeisesti tarvita!!! Olen niin iloinen, että näitä kokeneitakin lääkäreitä löytyy. Välillä kun on päässyt mieleen, että mitä konitohtoreita tässä maassa meillä oikein on. Itsekin pelkäsin tämän arpeni kanssa, että oliko sektion tehnyt lääkäri tehnyt jonkin hoitovirheen, kun yleinen käsityshän on, että yksi tai kaksikaan sektiota ei estä myöhempiä raskauksia. Mutta onneksi kokeneempia lääkäreitäkin löytyi jotka tiesivät asiat paremmin.

Tämä mahdollinen kohdun arven korjausleikkaus olisi ilmeisesti tehty robottitekniikalla. Se on jokin uusi menetelmä, jossa toimenpide tapahtuu päiväkirurgisesti, robottiavusteisesti. Erikoislääkäri käyttää leikkausrobottia apunaan ja tähystyksellisesti korjaa mitä pitää. Ihmeellistä tämä nykyajan lääketiede, kun kaikkea uutta ja fiksua keksitään.

Jospa sitä nyt jatkaisi hommia, vaikka ajatukset tahtovatkin risteillä ihan muualle. Pitää kotona pakata kannettava tietokone, Criminal Minds-dvd ja kuulokkeet mukaan. Mitäpä muutakaan sitä toimenpidettä odottaessaan ja sen jälkeen tekisi, kuin katsoisi ja jännittäisi, saako FBI agentti Derek Morgan (Shemar Moore) pahiksen kiinni ajoissa?

Shemar Moore. Eftegasat.net

Carribbean sun calling...

Ehei, en ole vielä varannut lentoja, vaikka tuosta otsikosta voisi olettaa että olen Karibialle suuntaamassa. Haaveissa vain siintää kuuma, kostea ilmasto ja ihanat palmut ja meri...ahhhhhh.

Saisin mahdollisesti syyskuun alussa reilun viikon loman töistä. Ala-asteella saamani kirjeystäväni asuu Trinidad&Tobagossa. Sain päähäni katsoa huvikseni lentoja, mitä maksaisivat ja...OVAT LIIAN HALVAT!!!!!!!!!!!!!! Kaiken hyvän lisäksi ystävälläni sattuu olemaan oma lomansa samaan aikaan. APUA!!!

Lähde: Total Vacations. Katsokaa nyt mikä paratiisi...

Ongelma on nyt vain majoitus. Ystävälläni on tilanne, että hänen luokseen en pysty menemään, heillä on asunnon etsiminen kesken ja tilaa ei ole. Hotellit maksavat varmasti hunajaa, ja budjetti ei kuitenkaan mikään miljoona ole. Nyt pitäisi sitten saada vinkkejä tai yllätyslöytöjä netistä, että saisi turvallisen, suht siistin ja kivan majoituksen. Hostellejahan varmaan löytyy pilvin pimein, se taas sitten on eri juttu että mihin uskaltaa päänsä yöksi painaa.

Jännittävää

Ikävä kyllä, Karibialla on vähän huono maine, ainakin mitä olen kuullut, näin rikollisuuden valossa. Siksi vähän jännittää. Reissuun kun olisin lähdössä ihan yksinäni. Tämmöinen pieni "äidin tuulettumisloma". Ei olisi kiva heti paratiisiin päästyään joutua ryöstetyksi tai jotain vielä pahempaa. Äh, ehkä pitäisi lopettaa niiden rikossarjojen tuijotus. Ei tosielämä ole kuitenkaan sarjojen elämän kaltaista :D

Rikossarjat ovat kyllä intohimoni. Hyllystäni löytyvät kaikki tähän asti julkaistut C.S.I-boxit (kaikista kolmesta tehdystä sarjasta) sekä nyt myös Criminal Minds-FBI-tutkijat sarja. Jälkimmäisessä ehdoton suosikkinäyttelijäni on Shermar Moore...roolinsa sarjassa on niin sympaattinen ja lämmin, että sellainen ystävä pitäisi olla jokaisella. Harmi vain, että sarjat harvoin toteutuvat tältä osin tosielämässä.

Nyt pitää lähteä viemään nappula päivähoitoon ja sitten hommiin...mutta jatkan postausta jälkeenpäin lisää :) Pidetään peukut pystyssä että Karibian loma onnistuisi!

Rankka päivä takana

Kyllä joskus pistää miettimään, miksi asioiden pitää mennä vaikeimman kautta. Menin tänään päivystykseen kontrolliin keskenmenoni vuoksi. Kohtu ei ollut tyhjentynyt, ja lääkärit sanoivat, että kaavinta olisi hyvä vaihtoehto. Itsekin olin siihen myöntyväinen. Halusin vain saada tämän ongelman pois alta.

Odoteltuani koko päivän päivystystoimenpidettä, lääkäri halusi tutkia minut vielä uudelleen. Hänen mielestään kohtuni oli vanhan sektioarpeni kohdalta sen verran ohut, että hän halusi erikoislääkärin mielipiteen, uskaltaako kaavintaa tehdä. Sana "ohut kohdunseinämä" kuulosti minusta aivan kamalalta ja järkytyin...onko kohtuni niin ohut, että se torpedoisi haaveeni saada lisää lapsia? Kaiken hyvän lisäksi lääkäri sanoi, että "en pysty tuohon vielä vastaamaan." Hiiteen lääkärit! Kai heidän pitäisi tietää???

Suutuinkin heille niin, että annoin heidän kuulla kunniansa. Mitkä lääkärit eivät osaa sanoa asioihin vastuaksia, joista jo pelottelevat?

Kohtua ei saatu tyhjäksi

Kaiken huipuksi, toimenpiteen jälkeen lääkäri totesi, että eivät saaneet kohtua tyhjäksi täysin. Etuseinämään oli jäänyt jokin "juntturassa" oleva kohta, jota eivät uskaltaneet kovin kovakouraisesti kaapia. Irti saadun materiaalin lähettivät patologille tutkittavaksi, ja minun pitäisi huomena mennä labrakokeisiin jotta katsottaisiin raskaushormoniarvo, jonka pitäisi laskea nyt kun keskenmeno on tapahtunut. Lisäksi saisin vielä kohdun tähystysajan, koska pitäisi katsoa, että kohtu saadaan täysin tyhjäksi...MIKSIIIIII??? Miksi tämän pitää mennä näin vaikeasti???

Pelkään suunnattomasti, että menetän mahdollisuuteni saada vielä lapsia. Koulutukseni puolesta tiedän, että mitään ei ole vielä menetetty, että lasten saaminenkin on mahdollista. Mutta sitten kun ajattelen asiaa ei-ammattilaisena, ja täysin vain omalta kohdaltani, niin pelko on suunnaton. En mitään muuta tahdo niin paljon kuin taas oman pienen nyytin joka tuoksuisi ihanasti vauvalle...

Nyt te, ketkä uskotte rukouksen voimaan, haastan ja pyydän teitä, rukoilkaa puolestani. Olo on epätoivoinen ja masentunut.

Vohveleita ja leikin riemua

Rakas mieheni päätti eilen illalla olla ihana, ja pyöräyttää minulle iltapalaksi vohveleita <3 Rakastan niitä, ihania, rasvaisia, sokerisia kaloripommeja!



Aina aiemmin jotenkin ajattelin, että vohvelit eivät ole lähellekään niin hyviä, kuin esim. letut. En tajua, miksi näin ajattelin. Chicagossa reissatessani kävin aivan ihanassa kahvilaravintolassa aamiaisella, jossa sai Belgialaisia vohveleita. Ne olivat aivan uskomattoman ihania...vaikka olivatkin vain tavallisia vohveleita, mansikoiden, banaanisiivujen, mustikoiden, kermavaahdon sekä runsaan vaahterasiirapin kera. Tämän jälkeen rakastuin vohveleihin loppuiäkseni.

Äitienpäiväiloa

Mieheni kyseli, mitä toivoisin äitienpäivälahjaksi. Minun on aina ollut vaikea keksiä toivomuksia, makuni kun tahtoo olla melkoisen kallis. Tottakai olisi ihanaa saada aina uusia timanttikoruja, alusvaatteita, kauneushoitolakäyntejä, kaikkea vastaavaa. Kaupassa kierrellessäni silmiini kuitenkin iski aivan ihana vohvelirauta.

Voi kuullostaa jotenkin tylsältä ja naurettavalta toivoa äitienpäivälahjaksi, tai lahjaksi yleensäkään, vohvelirautaa tai muuta vastaavaa kodinkonetta, mutta minä päätin toivoa sitä. Vanha vohvelirautani oli vuodelta miekka ja kivi, ja sillä tehdyt vohvelit, joskus vuonna x, eivät todellakaan olleet hyviä. Tällä uudella, Obh Nordican vohveliraudalla tehdyt vohvelit...AAAAAAAAAWWWWWW!!! Kielen vievät mennessään. Maku on taivaallinen...mansikoiden, kermavaahdon, banaanisiivujen sekä tietenkin runsaan vaahterasiirapin kera...harmi vaan, että vatsa kasvaa mikäli niitä useasti mutustaa. Noh, kait sitä voi silloin tällöin herkutella...voihan? ;)

Lapsen aito ilo

Poikaani odottaessani pelkäsin, miten osaisin leikkiä hänen kanssaan. Itselläni on yksi vanhempi sisar, eikä minulla ole ollut kokemusta poikien kanssa leikkimisestä, muuta kuin serkkuni kanssa pienenä, sekä toki hoitopaikassa. Mutta kuitenkin, leikkikokemukseni olivat pitkälti tyttöjen nukkeleikeistä. Onneksi huoleni oli turha...pienen kanssa keksii leikkejä milloin mistäkin. Kuten hupparin hupun sisään piiloon menemisestä...



Pienen naurua ja iloa on niin ihana seurata, oma sydän siinä hypähtää. Se riemu ja ilo on niin aitoa, ei mitään teeskenneltyä...oman pienen kanssa on niin ihana leikkiä <3

Eikä leikin tarvitse loppujen lopuksi mitään monimutkaista olla. Olemme tehneet legoista hiekkakakkuja sadepäivänä, jolloin hiekkalaatikolle ei ole ollut menemistä, menneet peiton alle piiloon ja huutaneet isiä etsimään, ja, mikäli muuta ei ole keksitty, katsottu yhdessä sylikkäin Muumeja ja Nalle Puhia videolta.

Tiikerin pomput

"Pör, pör, ja pör pör pör! Pir, pir, ja pir pir pir!" Tiikerin laulut ja hypyt ovat poikani mielestä kaikista kivoimmat. Niitä katsoessa nauru tulee helposti, ja pienet silmät tuikkivat ilosta. On se hieno asia, että nämä vanhat ja hyvät lastenohjelmat vielä löytyvät valikoimista. Ihan liikaa mielestäni on tullut lapsille väkivaltaisia ja ihmeellisiä robottiaiheisia ohjelmia.

Omassa lapsuudessani parhaita olivat TaoTao, Liisan seikkailut Ihmemaassa, Peukaloisen retket, Maija Mehiläinen...minne ovat nämä iloiset ja lempeät ohjelmat kadonneet? Onneksi niitä tulee uusintoina välillä, mutta miksi ihmeessä näitä korvaamaan ovat tulleet kaikki muut hölynpölyohjelmat? Sitten ihmetellään, miksi lapset ovat äkkipikaisia ja levottomia, väkivaltaisiakin. Mitä muuta voisivat olla, kun "lastenohjelmat" antavat kuvan, että vaikka kaveria vähän lyö, mitään ei tapahdu?

Mielestäni vanhempien tulisi tutustua ohjelmiin, joita antavat lastensa katsella. Näin ehkäistäisiin ehkäpä monia lasten hämmennyksiä ja pelkoja. Ikärajat eivät ole vain huvikseen ohelmiin asetettuja, itse en antaisi 15v lapseni katsoa K18-ohjelmaa, vaikka hän vaikuttaisikin ikäisekseen kypsältä. Tai pienen 2v:ni katsoa K7 ohjelmaa, edes yhdessä kanssani. Olen ehkä tiukka, mutta ei lapsellani ole ketään muutakaan, kuka suojelisi hänen kehitystään ja ajatusmaailmaansa.

Itse olin lapsena hyvin herkkä. Näin helposti painajaisia, mikäli olin vahingossakin sattunut näkemään jotain jännittävää ja pelottavaa televisiosta. Toivon, että osaan suojella omaa lastani tältä.

Televisio on hyvä väline, jota katsomalla voi oppia paljon asioita ja jossain mielessä esim. lastenohjelmat mielestäni rikastavat lapsen mielikuvitusta ja voivat olla hyvää ajanvietettä, tietyin aikarajoituksin. Koko päivää ei tarvitse ruutua tuijottaa, kukin vanhempi määrittää lapselleen sopivat rajat. Toki monissa lastenohjelmissakin on pelottavia kohtauksia, jotka voivat pientä pelottaa ja hämmentää. Vanhemman tulee silloin olla lähettyvillä ja valmiina selittämään ja lohduttamaan. Pieni oppii seuraamalla ja kuuntelemalla vanhempiaan. Toivottavasti osaan olla omalle lapselleni paras mahdollinen äiti <3

Ruokaa ja shoppailua kera rakkaan ystävän

Tänään pääsin tuulettumaan kaupungille, kun kävimme syömässä ja shoppaamassa ystäväni kanssa. Kiitos, ihana kisu! Pitkään aikaan emme olleet tavanneet, olikohan peräti edellisestä treffaamisesta kulunut päälle vuosi? Seuraavaan kertaan ei saa mennä yhtä kauan!

Kävimme Santa Fe-ravintolassa syömässä, ja täytyy todeta, että hyvää oli. Söin pihviä ja lohkoperunoita, perunat tosin olivat mielestäni turhan mausteiset. Join ihanaa punkkua ja ruokailun päätteeksi menimme shoppaamaan. Löysin kivan yöasun, (mielipidettä voisi sitten kysellä tuolta kaksilahkeiselta myöhemmin ;) ) kivan oloasusysteemin sekä ihanat pörrölämpösukat. Pienelle miehelle löysin kivan tiikerikuvioisen t-paidan sekä parit Ruskovillan villasukat viileämpiä ilmoja ajatellen.

Tuulista ja vesisadetta

Tänään on ollut koulujen päättäjäispäivä. Keli on ollut mitä surkein: kylmää tuulta sekä rankkaa vesisadetta. Toisaalta se on hyväkin, hillitsee ehkä osaltaan juhlimisintoa iltaisella. En jaksa ymmärtää tätä Suomen "juhlakulttuuria": miksi pitää vetää pää täyteen? Mitä se alkoholi oikein auttaa? Tuleehan siitä hetkeksi hauska fiilis, naurattaa, huvittaa, ja on mukamas niiiiiiin hauskaa. Mutta sitten seuraavana päivänä, onko sitten enää hauskaa? Pää kipeänä, parhaassa tapauksessa vessanpönttöä halaten, ruoka ei maistu, ja saattaa kuulla kavereilta että mitä "hauskaa" tulikaan tehtyä.

Itse ainakin pidän mieluummin juhlimisesta ihan limsan voimin: muistanpa ainakin kaikki tapahtumat, voin olla varma, etten ole tehnyt mitään noloa tai sellaista, mitä oikeasti en tekisi, eikä tarvitse yöllä/seuraavana päivänä herätä omasta oksennuksesta.

Voi, kun ihmiset ymmärtäisivät, että ei sitä viinaa tarvita niin suurissa määrin. Hyvän ruoan kanssa on kiva ottaa lasillinen punaviiniä tai siideriä/olutta, mutta eipä sitä tarvitse sen pidemmälle viedä. Mitä hauskaa on siinä, että höpisee ihan sekavia, hyvä että pysyy pystyssä, pahimmassa tapauksessa hyppää sänkyyn tuiki tuntemattoman kanssa tai jonkun tutunkin? Selvinpäin juhliminen on miljoona kertaa hauskempaa, uskallan väittää!

Sirkushuvia

Lähistöllämme esiintyi tänään sirkus, jonne ajattelin mennä pienen poikamme kanssa. Saavuimme paikalle, esitys alkoi klo 18. Hienoja trapetsiesityksiä sekä jonglööritemppuja näimmekin, sekä suloisia koiria ja minihevosen. Väliajan koittaessa kuitenkin päätimme lähteä kotiin, koska pikkuisemme väsyi ja alkoi kiukutella. Se on jännä, miten pikkuiset hermostuvat väsymyksen koittaessa. :)

Sirkus sinänsä oli ihan ok, se mitä ehdimme näkemään. Tosin ei vetänyt vertoja sirkus Finlandian esityksille, jotka näin viimeksi joskus ehkä 10v sitten. Tämä olikin joku pienempi sirkus, jossa esiintyi pääasiassa Romanialaisia ja Bulgarialaisia esiintyjiä.

Väliajalla lapsille oli poniratsastusta, kuvankin yritin ottaa pikkuisestani ponin selässä, mutta kuva valitettavasti epäonnistui. Laitan tähän toisen kuvan, jossa ratsastamme yhdessä vähän isommalla hepalla ystäväni tallilla jokin aika sitten :)

Aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä!

Mielialan suhteen tuo otsikko pitää paikkansa. Välillä paistaa aurinko, sitten sataa vettä ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan, mutta silti, kesä on täällä. Eteenpäin on mentävä, katsottava kohti uusia haasteita.

Yksi keskenmeno ei saa koitua maailmanlopuksi. Loppujen lopuksi, niitä sattuu raskauksista niin paljon että tuskinpa olisi maailmassa yhtään muksua, tai ainakaan näin paljon mitä nyt, mikäli keskenmenon kokeneet olisivat lannistuneet. Ei muuta kuin harjoittelua lisää ja toivotaan että seuraava onnistuu ;)

Saisi jo tämä sairaslomailu loppua...

Usein töissä käyvät ihmiset väsyvät ja ajattelevat, että "kunpa tulisin kipeäksi jotta saisin levätä kotona". Itse en kyllä lukeudu näihin...alkaa ottaa nimittäin tämä saikkuilu päähän ja rajusti.

Aloitin työt huhtikuun alusta, ja nyt olen varmaan jo viidettä kertaa sairaslomalla. Ensin iski mahatauti, sitten yleisinfektio joka ei ottanut loppuakseen, sitten tämä keskenmeno. Nyt viimeisin sairasloma, joka lätkäistiin käteeni tänään, johtuu pitkittyneestä ja rajusta vuodosta keskenmenon jälkeen. Miksi tämä piina ei voi jo loppua? Miksi? Pelkään, mitä töissäkin ajattelevat, kun kokoajan olen sairaslomalla. Eihän näille mitään voi, jos on sairas niin on sairas, mutta...noh, kai tämäkin on työmoraalista hyvä merkki, että tuntuu pahalta olla kotona?

On jotenkin niin masentavaa olla sairaslomalla, kun tuntee itsensä päällisin puolin työkykyiseksi. Lääkäri kuitenkin oli sitä mieltä, että nyt pitää tarkkailla kotona ja hoitaa itsensä kuntoon. Uskottavahan sitä on, kun lääkäri näin sanoo...

Nyt sitä sitten ollaan saikulla maanantaille asti. Huomena sain käskyksi ottaa lisää kohtua supistavia tabletteja, maanantaina sitten jälkikontrolli, ja mikäli kohtu ei ole tyhjentynyt, sitten kaavinta ilmeisesti. Masentava ajatuskin...nyt peukut pystyyn että pillerit tehoavat!

Ystävän treffailua

Lauantaille olin jo aiemmin sopinut, että menisin ystäväni kanssa keskustaan syömään ja pyörimään. Toivottavasti suunnitelmat eivät nyt mene mönkään...tätä ystävääni en ole pitkään aikaan tavannut, ja on jo ikävä <3 Joidenkin ystävien kanssa on mukava treffailla ja höpistä ihan jonninjoutavia...tämä ystävä on sellainen <3

Jos pitäisi kuvailla ystävääni, mitä eläintä hän muistuttaisi, se olisi helppoa: Suloinen puskeva kisuliini <3 Miksi? Hän rakastaa kismissejä, ja jotenkin hänestä vain tulee sellainen fiilis, kuin hän olisi sellainen suloinen kehräävä kisumisu <3 Rakas hyvä ystäväni <3 Kiitos, että olet olemassa <3

Sadepäivän mietelmiä

Kyllä sen huomaa, miten sateisena päivänä myös mieliala on apeampi. Tänään on ollut myös kipuja aiempaa enemmän, sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Kaitpa se kuuluu asiaan, että toisena päivänä voi paremmin ja toisena sitten huonommin...tiedä häntä.

Töissä nyt iltavuorossa, ja hetkellisesti on rauhallisempi tilanne. Aikaa jopa miettiä omia mietelmiä...se tosin ei ole niinkään kivaa.

Sydämessä tuntuu tyhjältä. Kuin jotain puuttuisi. Valtava kaipuu siihen, että saisi kantaa sisällä uutta elämää. Toteutuukohan se unelma enää? Jonkun teistä mielestä tämä voi olla naurettavakin pelko, mutta jokaisellahan meistä on ne omat pelkomme. Itse jotenkin pelkään nyt, että haave toisesta pienestä ei koskaan toteudu. Ensimmäistä yrittäessä meni jo aikansa, päälle vuosi, toinen päätyi keskenmenoon...voisikohan se kolmas sitten olla edes normaali? Vai tuleeko sitä koskaan?

Keitä täällä vierailee?

Edelliseen postaukseeni, jossa kyselin, keitä täällä vierailee ja mistä olette tänne tienne löytäneet, ei ole vielä kommentteja tullut. Kiinnostaisi kovin kuulla :) Sekä myös toiveita, mistä bloggaisin seuraavaksi. Aina kun ei ole niitä aiheita niin helppo löytää, ja sitten tahtoo bloggausväli venyä pitkähköksikin. Tosin, kuten mieheni, joka bloggailee melkeinpä työkseen ja on paremmin tietoinen tästä netin ihmeellisestä maailmasta kuin minä, opasti minua kerran, että: "Parempi blogata silloin kun oikeasti on asiaa, eikä vain yrittämällä yrittää keksiä aiheita, koska silloin helposti väsähtää."

Tämä tietenkin on totta, mutta mielelläni kirjoittelisin useamminkin, joten antakaahan ehdotuksia! :)

Rankka päivä...

Tästä tuleekin rankempaa kuin etukäteen ajattelin. Päivä vauvojen ja äitien keskellä...vaikka kuinka yritän pitää ajatukset poissa menetyksestäni, ne palaavat hetkeen jolloin lääkäri kertoi musertavat uutiset, uudelleen ja uudelleen.

Tänään on onneksi päivällä koulutus. Tosin samoja asioitahan sekin käsittelee, mutta pakko yrittää toivoa ja ajatella, että onnistuu saamaan ajatukset muualle kuin masentuneeseen fiilikseen.

Pomo oli ihana, töihin tullessani toivotti tervetulleeksi ja halasi. Lisää tällaisia pomoja!

Nälkäkin olisi...mutta ei tee mieli syödä. Tosin pitäisi kai yrittää edes, jotta pysyy tolpillaan. 1 tyypin Diabetes yhdistettynä ruokahaluttomuuteen ei ole hyvä yhdistelmä. Pitäkää peukkuja, että jaksan katsoa huomiseen ja piristyä pikkuhiljaa. Luonteeltani olen kuitnekin selviytyjä. Paljon on ollut koettelemuksia ennenkin, ja kaikesta olen selvinnyt, miksi en sitten tästäkin?

Uteliaisuutta :)

Alkoi kiinnostaa, että kuinkahan moni täällä käy lukemassa :) Jos jaksatte, jättäkää jokin pieni kommentti käynnistänne ja mitä kautta olette tänne löytäneet :)

Mielelläni myös ottaisin ideoita vastaan, mistä haluaisitte minun bloggaavan.

Hauskaa viikonalkua kaikille lukijoilleni :) Aurinko paistaa ja lämpö nousee, olkaamme iloisia koska on kesä! :) <3

Kasvojen kohotusta ja maailmanmenon ihmettelyä

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että blogini tulisi saada uudenlainen ulkoasu. En ole koskaan itse ollut mikään graafinen lahjakkuus, kuvaamataito ei ollut koulussa vahvin aineeni. Onnekseni tapasin miehen, jolta nämä puolet löytyvät ja jolta sain kaipaamaani apua: selkeästi olen saanut tyypin, joka täydentää heikkouksiani. :) Kiitos hänelle :) Blogini sai kaipaamansa kasvojen kohotuksen.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa?

Uutisissa on ollut Hyvinkään ammuskelutapaus. Kuullessani tapauksesta, en meinannut uskoa asuvani Suomessa. Eihän meillä tämmöistä satu! Rapakon takana tällaista on harva se päivä, mutta ei meillä, turvallisessa lintukodossa...tai sitten jotain on pahasti mennyt pieleen.

Ihmiset voivat hirveän pahoin, eikä sitä huomata. Tai huomataan, mutta apua ei ole saatavilla. Moni tragedia olisi ehkä voitu välttää, mikäli apua olisi ollut ajoissa tarjolla. Jokela, Kauhajoki, nyt Hyvinkää...lukuisat perhesurmat, joista on saanut lehdistä lukea...monissa näissä tapauksissa, hirmuteon toteuttanut oli yrittänyt saada apua, tuloksin, jotka sitten saivat kauheudet aikaan. Olemmeko missään enää turvassa?

Suomea on pidetty hyvinvointivaltiona. Ehkä, mutta mielestäni kyllä meillä huolehditaan surkeasti ihmisistä, jotka tarvitsisivat mielenterveydellistä apua. "Avohoitoon" panostetaan, jokunen vuosi takaperin jopa useita suljettuja laitoksia lopetettiin ja mietittiin, josko olisi järkevää sulkea melkeinpä kaikki suljetut osastot ja keskittyä avohoitoon. Uskallanpa väittää, että mikäli näin oikeasti tapahtuisi, en uskaltaisi liikkua ulkona. Toivon todella, että tämä rakas maamme ei mene siihen...

Töihin taas

Huomena olisi uusi työpäivä. Reilun viikon sairaslomailun jälkeen. Ihan mukava mennäkin taas töihin, josko saisi hieman muuta ajateltavaa kuin omat murheet ja huolet. Elämän on jatkuttava, ja arjesta on pidettävä kiinni. Sänkyyn ei voi jäädä rypemään.

Lisäksi ylihuomena on pienen poikani ensimmäinen kevätjuhla päivähoidossa <3 Hoitotätien mukaan pikkuiseni on harjoitellut kovasti ohjelmaa. Äidin sydän on syrjällään, milloin minun vauvani kasvoi noin isoksi, että jo harjoittelee ohjelmaa kevätjuhlaan? Onneksi vapaapäivä sattuu kerrankin oikeaan paikkaan, eikä tarvitse yrittää muutella työvuoroja. Jännityksellä ja ylpeydellä odotan, mitä pikkuiseni minulle esittää <3

Kivun kautta Jumala luo uutta

Surusta toipuminen vie aikansa. Keskenmenon kokeminen oli jotain, jota en ikinä uskonut kokevani. Suru, joka siitä syntyi, ei sitä pysty kuvailemaan. Surua lisää ehkä se, että minulle annettiin viikko vielä toivomusaikaa, josko vauvani olisikin kunnossa...

Menin siis viikko sitten poliklinikalle, jotta saisin pillerit, jotka tyhjentäisivät kohdun. Lääkäri totesikin ultrattuaan pitkään, että hänen mielestään tilanne on epävarma, eikä tahtoisi, että hätiköidään tyhjennyksen kanssa koska voi olla mahdollista että lapsi onkin kunnossa. Totesi kyllä, että on edelleen mahdollista, että raskaus ei ole normaalisti edennyt...fiilikset olivat kaksijakoiset: toisaalta olin huojentunut, että ehkä onkin mahdollisuus? Toisaalta olin hyvin pettynyt, ja peloissani, että jos saankin turhaa toivomisaikaa. Päätin kuitenkin luottaa Jumalaan, että Hän järjestää kaiken ja kaikki on Hänen käsissään...kävi miten kävi.

Viikon odotin...ja toivoin, ja rukoilin. Jännitin, mietin, pohdin kaikkia vaihtoehtoja. Perjantain tullessa, ja lääkäriajan koittaessa, menin polille uudelleen mieheni kanssa. Kaiken hyvän lisäksi lääkärinmokoma oli myöhässä ajoista puoli tuntia, ja se lisäsi jännitystäni. Miksi ihmeessä saan jännittää ja odottaa näin kauan?

Tulos oli varma

Ultran tulos oli musertavan varma: pikkuisemme oli lopettanut kehittymisen, ja sekin pieni sikiökaiku, joka viikko sitten oli näkynyt, oli jo surkastumassa pois. Mitään oireita edelleenkään minulla ei ollut ollut...vaihtoehtoja olisi siis nyt kolme: odottaa, jotta vuoto alkaisi itsestään, ottaa pillerit, jotka käynnistäisivät kohdun tyhjentymisen, tai, turvautua kaavintaan, joka olisi sitten viikon kuluttua. Kaavinta on kuitenkin aina riski kohdulle ja seuraavia raskauksia ajatellen, joten valitsin mieluummin hellemmän metodin, pillerit. Sainkin ne mukaani kätilöltä.

 Lääkäri ja kätilö molemmat vakuuttelivat minulle, että keskenmenoja sattuu, (jopa 50% kaikista raskauksista!) mitään en ole itse tehnyt mikä olisi aiheuttanut keskenmenon, syytä ei välttämättä ole ns. missään. Suurella todennäköisyydellä alkio oli jotenkin "viallinen" ja luonto sitten korjasi asian, ja poisti sen. Lohduttavaa kuulemma on, että olen tullut raskaaksi, ja tämä keskenmeno ei vaikuttaisi mitenkään siihen, että tulisinko myöhemmin raskaaksi uudelleen. Tiedänhän minä nuo kaikki lohduttavat sanat jo koulutukseni perusteella, mutta eivätpä ne hirveästi omalle kohdalle sattuessa lohduta. Koulutus on mielenkiintoinen asia: teoriassa tiedät kaiken, osaat neuvoa omia asiakkaitasi, ja uskot siihen mitä heille neuvot. Sitten, kun jokin (ikävä) asia sattuu omalle kohdalle, onkin ihan "pystymetsästä" eikä tiedä mistään mitään. En voi olla ajattelematta, teinkö sittenkin jotain alkuraskaudessa, joka pilasi kaiken...oliko se syömäni Burana-kuuri, ennenkuin edes tiesin raskaudesta? Oliko perussairauteni Diabetes syynä keskenmenoon? Tasapainoni oli kuitenkin heitellyt, vaikka pitkäaikaisarvoa mittaava määre olikin lääkärin mukaan hyvä. Ehkä se, että olin niin onnellinen raskaudesta, ja en osannut olla siitä hiljaa vaikka ensin niin ajattelin, pilasi kaiken...karmaa? Ei, karmaan en sentään usko...noh, ikinä en saa tietää, mikä oli tähän syynä. Toivottavasti en enää ikinä tule samaa kokemaan...

Kipuja onneksi ei ole ollut, vaikka pillerit saivatkin kohdun tyhjentymisen nopeasti käyntiin. Normikipulääkkeet toimivat hyvin. Muuten voinkin vain ihmetellä edelleen, kuinka niin moni nuori (ja vähän vanhempikin) nainen vapaahetoisesti kokee tämän abortin muodossa. Itse en aborttia kannata millään tavalla, itselleni en sitä missään tilanteessa hyväksyisi. Nyt kuitenkin tässä totean, koska tämä aihe kuitenkin saa monet provosoitumaan, että en tuomitse ketään, joka aborttiin päätyy elämässään. Joillekin se on helppo päätös, mutta uskon, että suurimmalle osalle se ei sitä ole. Kukin toimii omantuntonsa mukaan, enkä minä ole oikea ihminen tuomitsemaan ketään.

Aurinko paistaa kyllä minullekin

Aurinko paistaa ulkona...jospa se paistaisi vielä minullekin. Pakko uskoa, ja luottaa, että tuhkasta nousee uusi aamu. Jonain päivänä toivottavasti ymmärrän, mikä merkitys tälläkin kivulla oli. Uskon, että ilman kipua, en voisi olla onnellinen niistä elämän ihanista ja onnellisista asioista, joita minulla on. Jos kaikki aina menisi täydellisesti, kuinka voisin kiittää hyvistä asioista, kun en ymmärtäisi niiden arvoa?

Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.

Aika kutoo suurta salaisuutta:

KIVUN KAUTTA JUMALA LUO UUTTA.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan.

Kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata

TUSKAKIN ON TOIVON KASVUMAATA.
(~ Anna-Mari Kaskinen ~)

Kyynelien aika

"Aika on iloita, aika on surra. Aika on hymyillä, aika itkeä..." näin sanoo viisas mies Raamatussa. Ja pitää näköjään paikkansa...

Olin raskaana. Raskaus alkoi ihanana yllätyksenä pian kun olimme päättäneet että pieni saa tulla jos on tullakseen. Malttamattomana odotin varhaisultraa, että saisin nähdä pienen sykkeen ja liikkeitäkin...kun ultra sitten tuli, näkyi vain ruskuaispussi ja sikiökaiku, ei pienen sykettä. "Abortus rententus, abortus inhibitus..."eri lääkärit antavat eri nimillä diagnosin, mutta sama julma totuus se on: pikkuisemme kehitys pysähtyi ennenkuin kunnolla ehti alkaakaan.

Jotkut voivat olla sitä mieltä, että "hyvä kun meni nyt kesken näin alussa, (rv 7+ jotain) ajattele jos se olisi ollut vaikeasti vammainen?" "Hyvä kun näin alussa ettei myöhemmin". "Tämä on luonnon tapa seuloa ne, joilla on joku ongelma" "Olette vielä nuoria, ehditte vielä saada lapsen" ymsymsyms. Jokainen kommentti toki varmasti tarkoittaa hyvää, mutta itselleni ei hyvä mieli noista kommenteista tule...olin rakastanut ja odottanut tätä pientä jo, ja ajatellut, että terve tai sairas, se olisi minun rakas lapseni. Toki on "helpompi" päästä ylitse tällaisesta alkuraskauden keskenmenosta, kuin esimerkiksi kohtukuolemasta. Kaikki osanottoni niille, jotka sen kauheuden ovat joutuneet kokemaan. En voi kuvitellakaan sitä tuskaa, tällä hetkellä kun tuntuu, että jo tämä tuska, mitä koen, on hirveä. Kyyneleitä on valunut useampi litra, silmät ovat turvonneet...ruoka ei maistu. Töitä en voi ajatellakaan. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen ja totesi: "Tottakai olet sairaslomalla ja ilmoitat sitten jos se vielä jatkuu".

Perjantaina pitäisi mennä polille hakemaan lääkkeet jolla kohdun saisi tyhjäksi. Pieni kun olisi näköjään kohdussani viihtynyt, vaikka kehitys ei olekaan jatkunut, niin ulos hän ei ole sieltä halunnut tulla itsestään. Raskas viikonloppu siis edessä...

Kiitos kaikille ihanille ystävilleni, jotka olette minua tukeneet ja lähettäneet lohduttavia ja rohkaisevia tekstiviestejä/fb-kommentteja. Ilman teitä olisi tuhat kertaa raskaampaa selvitä tästä eteenpäin. Olette kultaakin kalliimpia. Anteeksi, jos en ole osannut sitä tarpeeksi teille aina näyttää.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat ehkä ja haluaisivat minulle sanoakin, että "eihän se ollut vielä edes lapsi, mitä sinä itket ja suret?": Minulle tämä lapsi oli lapsi hedelmöityksestä lähtien. Olen aina, aina ajatellut, että elämä lähtee hedelmöityksestä. Kukin saa ajatella tavallaan, minä en arvostele niitä, jotka ajattelevat lapsen olevan lapsi/ihminen vasta kun tämä on syntynyt. Minulle kuitenkin elämä alkaa siitä kun solut yhdistyvät ja kehittyminen alkaa. Ei se ole vain "solumöykky" tai "alkio" tai jotain muuta ihmeellistä. Minulle vauva on vauva alusta alkaen. Ei kehittymättömällä, olemattomalla möykyllä lyö sydän, ei sille kehity hermoratoja, ei se liiku. Elämään kohdun ulkopuolella se ei toki kykene ennenkuin joskus rv 23 jälkeen, ja silloinkin tarvitsee tehohoitoa avuksi, mutta elämä siinä "möykyssä" kuitenkin on. Minun mielestäni.

Noh, nyt meni liian filosofiseksi tekstiksi, josta voisi väitellä hamaan loppuun asti. Tästä tuskasta on noustava, vaikeistakin asioista on selvittävä. "Eteenpäin, sano mummo lumessa" on hassu sanonta mielestäni, mutta pätee hyvin. Eteenpäin on mentävä. Ulkona paistaa aurinko sateen jälkeenkin. Ehkä näin käy myös minulle vielä. Toivottavasti haaveeni toteutuu, ja pian saan kantaa uutta elämää sisälläni. Tätä rukoilen, ja toivon.

Leagelised, Legitimerad, Laillistettu. Kätilö.

13-vuoden unelma. Monen, monen vuoden työ, monet itketyt kyyneleet, tuskan hiki, ahdistus. Päätöksessä. Paperissa lukee: Legitimerad Barnmorska, eli LAILLISTETTU KÄTILÖ. Vihdoin. Kuka? Minä? Voiko tämä olla totta? Kai se on totta, kun paperissa nimeni ja henkilöturvatunnukseni lukee.

Juhlat on juhlittu ja työtkin jo aloitettu. Sisäisenä "sissinä", varahenkilöstössä, lapsivuodeosastoilla. Äitejä ja vastasyntyneitä pilvin pimein. Vauvakuume ei ainakaan pääse laskemaan :D Ihania vaaleanpunaisia ruttunaamoja, suloisia silmiä, onnen täytteisiä katseita vanhemmilta. Kyllä tämä työ vain on antoisaa ja ihanaa.

Olinkin jo unohtanut, kuinka väsynyt sitä voikaan olla työpäivän jälkeen. Mieli tekisi vain ottaa ja kaatua suoraan sänkyyn, painaa silmät kiinni ja unohtaa koko ympärillä oleva maailma töiden jälkeen. Mutta ehei, kotona odottaa toinen työsarka, joka on kyllä vähintään yhtä antoisa, ellei enemmänkin: oma pieni poikani, joka kasvaa ja kehittyy päivä päivältä <3 Vuosi ja pian 8kk täynnä tarmoa, iloa, intoa...uusia sanoja päivittäin, uusia taitoja, ihmetyksen aihetta. Voi sitä ilon ja onnen määrää, mikä katseesta paistaa, kun äiti astuu ovesta sisään ja kaappaa syliin. <3 Iiiiiiisot rutistushalit, suukot, kirkkaat silmät ja palvova katse <3 Minun pieni rakas poikani. <3 Täydellisyys <3

Home sweet home?

Kotona siis ollaan jälleen. Palasimme Suomeen sunnuntaina kuuden jälkeen illalla. Odotuksissamme oli, että pikkumiehemme kärsisi aikaerosta ja yö menisi taistellessa, mutta hän nukahtikin sievästi vähän ennen kymmentä ja nukkui koko yön hyvin. Luulimme jo tosiaan, että selvisimme vähällä, mutta...ei näin ollutkaan :( Eilen ja tänään on taisteltu...nukahtaa hyvin normiaikaan seiskalta, mutta sitten herää 20.30 ja valvoo sellaiset 3h vaikka mitä yrittäisi. Minun hermoni eivät ole teräksestä tehdyt, ja ahdistaa ja tunnen itseni huonoksi äidiksi kun hermo menee ja kiukkuilen sitten sekä pojalle että isille joka vain yrittää auttaa :( Paremmat hermot siis olisivat hakusassa...mutta mistähän niitä löytäisi? Ei taida löytyä vaikka mitä maksaisi...noh, tämä on toinen ilta kun on näin hankalaa. Ehkäpä tämäkin kohta helpottaa päivien muuttuessa rytmiltään entisenlaisiksi...

Yhdysvalloissa oli ihanaa. Chicagossa oli jopa ihan kesä, lämmintä oli +28 tai ainakin lähelle. Sai olla ihan kesähepenissä...ikävä jäi, ja haaveilenkin että pääsisin takaisin tätä Suomen loskaa karkuun. Mutta taitaa nyt jäädä reissaaminen vähäksi aikaa, ikävä kyllä...pitää kerätä budjettia ja työtkin alkavat 02.04.

Koululta tuli sähköpostia: todistusanomukseni on hyväksytty! Minä siis nyt virallisesti olen kätilö! Paperit saan hakea 30.03. koululta tai lähettävät kotiin. Taidan köpötellä sinne hakemaan, en jaksa odotella postipoikaa <3 13 vuoden haaveilu on vihdoin saanut päätöksensä. 13 vuotta sitten yläasteen loppuessa aloin haaveilla kätilön ammatista. Ylioppilaaksi kirjoitin ja en päässyt silloin opiskelemaan unelma-ammattiani, mutta sairaanhoitajan opintojen kautta sitten vihdoin uudelleen ja taas uudelleen yrittämällä, sain paikan josta olin haaveillut. Ja nyt ovat opinnot vihdoin päätöksessään <3 Olen niin onnellinen!

Saisi se kesä tulla jo tänne Suomeenkin. Masentaa tuo loska ja kylmyys ja ankeus...vaikka kevät jo on merkkejä osoittanutkin, lumet sulavat hiljalleen ja linnut laulavat,  niin ei se silti paljoa ainakaan minun mielialaani piristä. Tarvitsen kesän ja helteen...vaikka sitten sitä varmaan taas valitetaan että on liian kuuma. Kohin ei ole koskaan, kuten sanotaan...